Viime kesänä Marc Gassot oli kovan paikan edessä.
Hän oli syventämässä opintojaan teatterikoulussa Pariisin lähistöllä, ja opettaja pyysi oppilaita muistelemaan lapsuuden onnellista hetkeä.
Gassot yritti muovailla aiheeseen liittyviä lauseita, mutta suusta ei tullut ulos mitään järkevää. Lapsuudesta ei löytynyt yhtään onnellista muistoa.
Gassot meni lukkoon.
“Tunnen yhä syyllisyyttä”
Marc muutti kuusivuotiaana Siilinjärven Kasurilan kylään. Elettiin 1970-luvun jälkipuolta. Gassot oli ummikko, joka ei osannut juurikaan suomea.
Poika oli päätynyt Pohjois-Savoon suomalaisen äitinsä kanssa, joka oli eronnut ranskalaisesta miehestään. Ero oli ollut myrskyisä, ja Marcin huoltajuudesta tapeltiin pariisilaisessa tuomioistuimessa.
Riitaantuneet vanhemmat siirtelivät poikaansa kuin pakettia yhden luota toisen luo. Hänet vei isälle tai äidille kolmas henkilö. Isä oli Gassot’n mukaan armoitettu naistenmies, joka seurusteli Brigitte Bardot’n kanssa samaan aikaan, kun teki eroa suomalaisesta vaimostaan.
– Ajattelin lapsena, että olin tehnyt virheen, koska synnyin. Tuotin niin paljon tuskaa vanhemmilleni, Gassot sanoo.
Isän suku liittoutui Marcin äitiä vastaan. Marcin setä oli sarjakuvapiirtäjä, joka laittoi Suomeen muuttavan pojan matkaan piirtämänsä stripin. Siinä Marcin isä jäi itkemään Pariisiin, kun poika nousi pohjoiseen lähtevään lentokoneeseen.
– Se oli niin pakahduttava, enkä saanut purettua sitä mihinkään, Gassot muistelee.
Siilinjärvellä äidin vanhempien luona Gassot kehitti itselleen päänsisäisen äänen, joka suojeli ja lohdutti häntä.
Tuleva näyttelijä koki, että se oli ainoa “ihminen”, joka ei pettänyt. Siitä seurasi kuolemanpelko.
– Ajattelin, että jos kuolen, menetän ainoan ystäväni, päänsisäisen ääneni, Gassot toteaa.
Suomalaisesta isoäidistään Gassot puhuu lämmöllä. Näyttelijä meinaa purskahtaa itkuun, kun hän hän muistelee tältä saamaansa rakkautta.
– Hän oli ainoa ihminen, joka ymmärsi, että tarvitsen sitä.
Gassot tuntee yhä syyllisyyttä, ja usein aivan väärissä tilanteissa. Se voi näkyä esimerkiksi parisuhteessa tai työyhteisössä. Gassot voi huonosti taiteellisissa tiimeissä, joissa henkilökemiat eivät pelaa, ja hän lähtee herkästi korjaamaan tilannetta heittäytymällä rauhanrakentajaksi.
Gassot’sta, 47, tulee ristiriitatilanteissa se sama pelokas pikkupoika, joka luuli, että hänet oli kidnapattu Suomeen. Suomalais-ranskalainen näyttelijä taantuu kuusivuotiaan tasolle.
Aiemmin hän ei uskaltanut puhua tunteistaan sanaakaan.
“En tiennyt, kuka olen”
Gassot istuu Kansallisteatterin näyttelijälämpiössä ja puhuu lähes tauotta. Häntä on vaikea keskeyttää. Näyttelijän ajatus on kirkas, mutta jutut polveilevat. Puheesta kuulee, että Gassot on tehnyt jo pidemmän aikaa töitä menneisyytensä kanssa.
Hän puhuu itsestään tinkimättömänä taiteentekijänä, jolle mikään suoritus ei ollut aiemmin tarpeeksi hyvä. Gassot on rakastanut itsensä piiskaamista ja rankaisemista. Hän on halunnut olla täydellinen.
Aiemmin hän täytti elämänsä työllä, kunnes eräänä päivänä seinä tuli vastaan. Gassot nosti kädet ylös ja lähti hakemaan apua.
– Aina kun työt loppuivat tuli tunne, etten tiedä kuka olen, Gassot sanoo.
Alalla Gassot tunnetaan tarkkana ja fyysisenä näyttelijänä, joka briljeeraa miimikon taidoillaan aina kun siihen on vain mahdollisuus, mutta näytelmien tekstit tuottavat hänelle tuskaa. Gassot’sta on usein tuntunut, ettei hän opi ikinä repliikkejään ulkoa.
Hänellä on lukihäiriö, jota hän kompensoi fyysisyydellään.
Kansallisteatteriin on valmistunut Gassot’n uusi teos Lion – The Weird And Magical Abracadabra Circus Show. Siinä hän yrittää voittaa puolelleen maailman vaikeimman kohderyhmän eli teinit. Aseina taiteilijalla ovat klovneria, mimiikka ja taikuus. Lavalla roiskuu näkymätön veri, kun Gassot lainaa splatter-elokuvista tuttuja tehosteita mimiikkaansa.
Gassot tekee nyt koko perheen teosta.
Edellisessä sooloteoksessaan hän leikki pornolla ja väkivallalla. Hulvaton Dark Side of the Mime (2014) oli kielletty alle 18-vuotiailta, ja siitä tuli tapaus erityisesti teatterilaisten keskuudessa. Gassot esitti teosta loppuunmyydyille saleille ympäri Suomea.
“Pornomiimin” hän kehitti Jacques Lecoqin kansainvälisessä teatterikoulussa Pariisissa, jonne Gassot lähti opiskelemaan Teatterikorkeakoulun jälkeen vuonna 2004. Pariisilaiskoulussa hän viihdytti tuhmilla jutuilla opiskelijatovereitaan, koska ei itse päässyt lavalle.
– Olin niin paska, Gassot hymyilee.
Viisi vuotta sitten hän päätti lyödä hanskat lopullisesti tiskiin, koska tunsi, ettei kelvannut kenellekään näyttelijänä.
“Olin valehdellut kaiken”
Loputon menneisyytensä kieltäminen ajoi hieman yli nelikymppisen Gassot’n nurkkaan reilut viisi vuotta sitten. Hänellä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin hakeutua terapiaan. Gassot oli elänyt liian kauan valheellisen minänsä kanssa. Voimat alkoivat loppua, ja näyttelijällä oli itsetuhoisia ajatuksia.
– Ajattelin tehdä kaksi sooloteosta ja myöntää sen jälkeen, että olen epäonnistunut, Gassot sanoo.
Näyttävä joutsenlaulu meni pieleen, sillä molemmista teoksista tuli hittejä, ja Gassot palkittiin Vuoden teatterinäyttelijänä. Sen lisäksi hän sai Vuoden teatteriteko -palkinnon.
Gassot kiittää yhä Pauliina Hulkkoa ja Akse Petterssonia, jotka pelastivat hänet takaisin näyttelijän ammattiin. Pettersson ohjasi Teatteri Takomoon The Dark Side of the Mime -esityksen ja Hulkko Raajarikon (2014). Jälkimmäisen piti alun perin kertoa vammaisuudesta, kunnes Hulkko tajusi, että Gassot on itse eräällä tapaa raajarikko. Tällä ei ollut todellista isää, eikä Gassot ollut millään halunnut myöntää sitä. Siitä Hulkko keksi näytelmän idean.
– Tajusin, että olin valehdellut kaiken, Gassot toteaa.
Hän oli yrittänyt epätoivoisesti todistaa olevansa täydellinen poika, jonka isä lopulta hyväksyy, kun poika on tarpeeksi hyvä.
Raajarikosta tuli lopulta Gassot’n sukutarina. Gassot on ranskalainen aatelissuku, joka menetti mittavan omaisuutensa. Suvulla oli useita kerrostaloja eri puolilla Pariisia, mutta Marcin isoisä ja tämän kaksi veljeä panivat kaiken haisemaan toisen maailmansodan aikana.
Marc puhuu suvustaan tšehovilaisena tarinana. Siihen liittyy sukupolvesta toiseen siirtynyt isättömyys ja addiktiot. Päihteet ja työnarkomania.
Isoisällä Renéllä oli lastenhoitaja 21-vuotiaaksi asti. Aatelisperheissä korostettiin sitä, ettei lapsista saanut olla minkäänlaista häiriötä vanhemmilleen. René ei Marcin mukaan oppinut milloinkaan läheisyyttä.
– Isoisäni ei ottanut koskaan lapsiaan syliin, ja isäni suhde häneen jäi etäiseksi.
Marcin isä on ranskalainen tv-kasvo Philippe Gassot, joka työskenteli sotareportterina ja myöhemmin Washingtonin kirjeenvaihtajana ranskalaisille tv-kanaville.
Marc uskoo, että hänen isänsä yritti lunastaa isänrakkauden omalta isältään täyttämällä elämänsä työllä, ja Marc jatkoi samaa tragediaa.
– Olen tehnyt myös itse isänä suuria virheitä, mutta en ole hylännyt vastuuta, kuten aiemmat sukupolvet, Gassot sanoo.
Hänellä on kolme kouluikäistä lasta.
“Olin kuin koira”
Teatterikorkeakoulussa Gassot teki kirjallisen lopputyön, jonka nimi oli Minä, minä, minä eli Mielistelijän päiväkirjat (2002).
Lopputyön lupaavasta nimestä huolimatta Gassot ei uskaltanut paljastaa todellista minäänsä. Hän veti koulun läpi näyttelemällä kovista, vaikka oli sisältä konflikteja pelkäävä hauras mies, jolla oli huono itsetunto.
– Sen jatkuvan pelon kanssa eläminen oli niin tuskallista, että oli helpompaa hypätä aggressioilla sen päälle, Gassot sanoo.
Mukaan tulivat päihteet, ja Gassot sekoitti päänsä kaikella, mitä käsiinsä sai. Hänestä tuntui, että päihteiden avulla oli mahdollista hallita pelkoja, vaikka tunne oli harhaa.
Päihteiden väärinkäytöstä Gassot kertoo päässeensä eroon kolmekymppisenä. Elämänmuutokseen vaikutti myös nykyinen puoliso. Pikku hiljaa Gassot uskalsi alkaa puhua parisuhteessa itsestään ja omista tunteistaan. Sitä ennen hän pelkäsi kuollakseen jonkun huomaavan, että hän on todellisuudessa heikko, avuton lapsi.
Pienenä poikana Siilinjärvellä Gassot teki itsestään luokan pellen, joka hauskuutti muita. Hän sepitti tarinoita ranskalaisesta isästään, jota kukaan ei ollut nähnyt.
– Valehtelin ummet ja lammet, jotta sain porukat kiinnostumaan itsestäni.
Aluksi hän kertoi, ettei hänellä ole lainkaan isää, koska se tuntui Marcista vähemmän tuskalliselta. Myöhemmin hän piti huolen siitä, että puheissa esiintyi aina sankari-isä, vaikka Gassot’lla oli hatara käsitys siitä, mitä tämä teki työkseen.
Isältä tuli postikortteja maailman oudoimmista paikoista, ja joskus isän ääni kuului puhelimesta. Gassot’sta tuntui häpeälliseltä olla yksinhuoltajaäidin poika 1970-luvun Siilinjärvellä.
Muutaman Suomen vuoden jälkeen, Marc alkoi viettää pätkiä kesälomistaan isän luona Rankassa. Tällä oli jo uusi perhe ja Marcilla ranskalaisia sisarpuolia.
Ranskassa Marc alkoi esittää täydellistä, sivistynyttä poikaa, jolla oli maailman parhaat käytös- ja pöytätavat. Niitä arvostettiin Ranskassa. Piti osata puhua oikein ja olla kiinnostunut samoista asioista kuin aikuiset.
Marc halusi lyödä olemuksellaan pahimmat kilpailijansa, sisarpuolet, laudalta.
– Olin kuin koira. Tein niitä temppuja, joita isäntä halusi, Gassot sanoo.
Mestariklovnin neuvo
Viime kesänä Gassot opiskeli Philippe Gaulierin teatterikoulussa Pariisin lähellä. Gaulier on ranskalainen mestariklovni ja pedagogi. Hänen oppilaitaan ovat muun muassa brittikoomikko Sasha Baron Cohen ja näyttelijä Emma Thompson.
Koulussa Gaulier ohjasi Gassot’n oivaltamaan, ettei tästä voi tulla hyvää klovnia, ellei suomalaisnäyttelijä opi rakastamaan itseään.
Gassot unelmoi, että oppisi jonain päivänä tekemään niin.
