Väitöskirjatutkija Andi Schwartz kirjoittaa radikaalin pehmeyden potentiaalista maailmaa muuttavana voimana. Pehmeyden politiikka korostaa haavoittuvuutta, tunteellisuutta, vilpittömyyttä ja yhteisöllisyyttä sekä sitä että olemme kaikki riippuvaisia toisista ihmisistä monin tavoin. Se tarjoaa vastavoiman yksilöllisyyttä ja pärjäämisen eetosta henkivälle kilpailuyhteiskunnalle, jossa yksilön arvoa mitataan ainoastaan hänen potentiaalisella tuottavuudellaan.
Jokaisella ihmisellä on arvo sinänsä.
Pehmeyden politiikka muuttaa suuntaa uudelleen yhteiskunnan ja siinä elävien ihmisten välistä suhdetta. Nyt on vallalla ajatus, että kansalaiset ovat olemassa ensisijaisesti valtiota ja sen kilpailukykyä varten. Tuottamattomat ihmiset nähdään pelkästään kuluerinä. Tällainen ihmiskäsitys unohtaa, että jokaisella ihmisellä on arvo sinänsä.
Pehmeyden politiikka muistuttaa jokaisen ihmisen arvokkuudesta ja siitä, että yhteiskunta on olemassa ihmisiä varten eikä päinvastoin. Yhteiskunnan tulee tarjota puitteet, joissa kaikista ihmisistä pidetään huolta. Jos yhteiskunta ei toimi näin, se pitää korjata, eikä vaan tuntea kiitollisuutta siitä, että saamme pyristellä sellaisen yhteiskunnan eteen, joka jättää ihmisiä heitteille.
Tarvitaan tilaa kokonaiselle ihmisyydelle, jossa jokainen voi olla olemassa kaikkine ristiriitaisuuksineen.
Pehmeyden politiikan kanssa saman suuntaista ajatusta löytyy Minja Koskelan Bluestocking -blogissaan julkaisemasta kirjoituksesta, joka kritisoi kulttuurituotteissa tarjolla olevaa vahvan naisen roolia. Vahvat, itsenäisesti pärjäävät naiset ovat aivan mahtavia esikuvia, mutta tarvitaan muutakin. Tarvitaan tilaa heikkoudelle, väsymykselle ja uupumukselle. Tarvitaan tilaa kokonaiselle ihmisyydelle, jossa jokainen voi olla olemassa kaikkine ristiriitaisuuksineen.
Pehmeyden avulla tätä tilaa voidaan raivata. Mutta se vaatii työtä. Lempeys, empatia ja kunnioitus toisia ihmisiä kohtaan vaatii enemmän kuin heidän tunkemisensa ankeaan stereotypiaan. Stereotyypittäminen ja siitä seuraava olettaminen tapahtuu lähes automaattisesti. Teemme monia oletuksia muista ihmisistä vaan sen perusteella miltä he näyttävät, sillä olemme kiinni omissa ennakkoluuloissamme.
Oletukset hankaloittavat kokonaisvaltaista kohtaamista. Kuten kirjailija Chimamanda Ngozi Adichie on sanonut ”Stereotypioiden ongelma ei ole se, etteivät ne olisi totta, vaan se, että ne ovat epätäydellisiä.” Kukaan tuskin haluaa tulla kohdatuksi vain yhden ominaisuutensa kautta vaan mieluummin kokonaisena ihmisenä monine ominaisuuksineen.
Ennakkoluuloista voi päästä yli lempeydellä ja uteliaisuudella. Muita voi opetella katsomaan vailla arvostelua ja halulla ymmärtää ja tietää lisää. Kun opettelee katsomaan muita lempeästi, voi myös oppia lempeyttä itseään kohtaan. Sama toimii myös päinvastoin.
Lempeys antaa mahdollisuuden oppia lisää sekä itsestään että ympäröivästä yhteiskunnasta ja kulttuurista. Kun pysähtyy oman ärtymyksensä äärelle vaikkapa televisiota katsoessaan kun jonkun hahmon olemus ärsyttää, voi herätä huomaamaan kuinka kapeita ovat ne muotit, mihin meitä pakotetaan.
Itse huomasin kerran ärsyyntyväni naishahmosta, joka ei hymyillyt oikeastaan koskaan. Kun aloin ajatella asiaa tarkemmin, huomasin kuinka harvinainen tällainen hahmo populaarikulttuurissa onkaan. Kun hymyilevä nainen on populaarikulttuurissa normi, se saa meidät olettamaan, että ollakseen miellyttäviä, naisten pitää aina hymyillä. Ei ihme, että loputon määrä naisia raportoi kyllästyneensä siihen, että heille jatkuvasti huomautellaan ”hymyilisit vähän”.
Eräs mieskirjailija totesi, ettei enää uskalla kirjoittaa naishahmoja kun kuitenkin kaikki feministit hermostuvat, jos hahmot eivät ole kivoja ja miellyttäviä. Voi kuinka väärin voikaan asiat ymmärtää. Feministinen kritiikki kirjallisuuden (ja muiden kulttuurituotteiden) naishahmoja kohtaan on ennen kaikkea sitä, että naishahmot ovat uskomattoman yksiulotteisia. Yksiulotteinen hahmo on yksiulotteinen hahmo, oli se sitten miellyttävä tai ei.
Mitä moninaisempia hahmoja kulttuurituotteet marssittavat eteemme, sitä paremmin ymmärrämme ihmisyyden moninaisuutta sekä sitä, että yhteiskuntaa pitää rakentaa moninaisten ihmisten tarpeisiin eikä vain jonkun laskennallisen keskivertohahmon, jota ei oikeasti ole edes olemassa.
Saara Särmä
Kolumnisti on akateeminen sekatyöläinen, feministi ja taiteilija. Tamperelainen, jonka sisällä asuu vorssalainen. Hän haluaa uskoa yksisarvisiin ja parempaan maailmaan.