Afrikan luonnonvaraisia metsiä hakataan kovaa vauhtia kasvavan väestön tarpeisiin: polttopuuksi, rakennusmateriaaliksi, huonekalujen ja vaikkapa sähkötolppien raaka-aineeksi.
Länsi-Afrikassa Ghanassa ja Sierra Leonessa puutavaraa ja hiiltä tuottavan Miro Forestryn toimitusjohtaja Andrew Collins hakee vertailukohdan kotimaastaan Britanniasta. Siellä metsäpinta-ala hupeni pahimmillaan prosenttiin.
– Britanniassa metsiä hakattiin jo viisisataa vuotta sitten, kehitysmaissa sama tapahtuu nyt, mutta paljon nopeammassa tahdissa. Esimerkiksi Nigeriassa metsistä hakattiin melkein 80 prosenttia muutamassa vuosikymmenessä, kertoo Collins.
Länsi-Afrikka tuo jo puuta muualta, koska omista metsistä ei saada sitä tarpeeksi. Rahaa valuu köyhistä kehitysmaista ulkomaille.
– On itse asiassa aika uskomatonta, että sinne pitää tuoda puuta muualta, ottaen huomioon, miten loistavaa siellä olisi kasvattaa puuta. Länsi-Afrikassa havupuu kasvaa hakkuukuntoon 12-15 vuodessa, teillä täällä Suomessa se kestää yli 60 vuotta!
Puuta pitää viljellä ihan kuin ruokaakin
Järkevä ratkaisu puupulaan on viljellä puuta. Se säästää luonnonmetsiä ja tuo kipeästi kaivattuja työpaikkoja maaseudulle, jossa muiden työpaikkojen tarjonta on hyvin vähäistä.
Collins vertaa tilannetta ruuantuotantoon:
– Metsänviljely on ainoa ratkaisu tässä tilanteessa ihan kuten maatalous on ainoa ratkaisu ruuan tuotantoon. Emme voi loputtomasti hakata luonnonmetsiä, on viljeltävä puuta kasvavaan tarpeeseen.
Vuonna 2010 perustettu Miro Forestry on istuttanut metsää kymmenentuhatta hehtaaria, lisää istutetaan kolmentuhannen hehtaarin vuosivauhtia. Yhtiö tuottaa lautoja, sähköpylväitä, hiiltä ja biomassaa energiantuotantoon. Jatkossa aletaan valmistaa myös viilua vanerin valmistukseen.
Miro Forestryllä on ollut nyt kaksi vuotta FSC-sertifiointi, joka takaa, että puuta tuotetaan kestävin periaattein, metsäkatoa aiheuttamatta. Sertifikaatin saadakseen yhtiön pitää hoitaa mallikkaasti paitsi ympäristökysymykset, myös taloutensa sekä suhteet työntekijöihinsä ja toimintaympäristönsä asukkaisiin. Muun muassa yhtiön metsistä on kymmenesosan jäätävä luonnontilaan, Miro Forestryllä osuus on suurempikin.
Metsänistutus on uutta ja outoa
Collins sanoo, että afrikkalaisessa metsänviljelyssä on paljon haasteita. Länsi-Afrikassa ei ole perinteitä puun viljelylle. Luonnonmetsiä on riittänyt hakattavaksi tähän asti.
Metsäyrityksen pitää löytää pääomia istuttamiseen, että 10-15 vuoden päästä on metsää, jota voi hakata. Verotustakin pitää monissa maissa muuttaa, jotta se tukee puun istutusta, eikä rokota viljelymetsien hakkuita samalla lailla kuin luonnonmetsien. Paikallisia työntekijöitä pitää kouluttaa istutukseen ja metsänhoitoon, työkalut ja taimet pitää hankkia ja kuljettaa huonojen tieyhteyksien taakse.
Ja kun puuta on vihdoin korjattavaksi, sahoilla saattaa olla vääränlainen kalusto. Viljelty puu on kaadettaessa läpimitaltaan pienempää kuin luonnonmetsistä hakattu.
Paikalliset asukkaat käyttävät liki yksinomaan puuta polttoaineena. Miro Forestry istuttaa puuta alueille, joista puut on jo hakattu. Kun viljelty puu korjataan, siitä jäävät oksat ja latvat valmistetaan puuhiileksi, myytäväksi paikallisesti – mutta myös vientiin:
– Iso osa Euroopassa myytävästä puuhiilestä ei itse asiassa ole kestävästi tuotettua, sen tuotantoon liittyy esimerkiksi Nigeriassa vakavia ympäristö- ja ihmisoikeusongelmia. Ekohiilen kysyntä on Euroopassa iso, kaikkien grilleihin ei sitä tahdo millään riittää, sanoo Collins.
Paikalliset saavat myös valvotusti kerätä hakkuujätettä polttopuuksi.
Kestävä puuntuotanto on kilpailukykyistä
Onko kestävästi tuotettu viljelypuu sitten kalliimpaa kuin luonnonmetsistä hakattu?
Ei ole, sanoo Collins: viljelymetsä on helpompi hakata ja tukit on samaa puulajia sekä samanikäistä eli niitä on helpompi myös työstää.
– Koska luonnonmetsät vähenevät kovaa vauhtia, ne sijaitsevat yhä kauempana sahoista ja runkojen tuominen jalostettavaksi on kallista ja hankalaa. Viljelymetsän luo taas tyypillisesti johtaa tie tai sellainen raivataan sinne, joten puun istutus ja korjaus on kustannuksiltaan aivan kilpailukykyistä.
Lisäksi luonnosta kaadettu, hyvälaatuinen arvopuu päätyy yleensä vientiin. Collinsin mukaan Miro Forestryn viljelty puu kilpailee siten paikallisilla markkinoilla enimmäkseen vain huonolaatuisen luonnonpuun kanssa.
– Esimerkiksi mahonki viedään tyypillisesti Kiinaan. Täällä Euroopassa istuskeltiin 150 vuotta sitten Länsi-Afrikasta kaadetusta mahongista valmistetuilla tuoleilla. Nyt kiinalaiset ryöstelevät Afrikan metsiä. Hallitusten ja kansainvälisen yhteisön pitäisi puuttua siihen, koska joissain maissa luonnonmetsien hakkaaminen on todella hurjaa.
Kestävä puuntuotanto on ison haasteen edessä: sen on todistettava, että puun viljely on kannattavaa, muuten se ei saa pääomia, ja kykene kilpailemaan kansainvälisesti. Miro Industryllä ei Collinsin mukaan olla vielä saatu käännettyä kassavirtaa plussalle, mutta siihen tietysti kiivaasti tähdätään.
Yritys saa tukea Finnfundilta. Pääosin Suomen valtion omistama kehitysrahoittaja sijoitti Miro Forestryyn ensimmäisen kerran vuonna 2014 ja kaikkiaan sinne on sijoitettu pääomaa noin 9 miljoonaa euroa ja lainaa noin 7 miljoonaa.
Finnfund pitää kestävää metsätaloutta yhtenä painopistealueenaan – myös siksi, että metsittäminen lisää hiilinieluja ja on kustannustehokas tapa vähentää hiilidioksidipäästöjä.
EU:lta ja Suomelta toivotaan tukea
EU on luvannut lisätä investointejaan Afrikkaan, mutta mantereen metsäteollisuuteen ei ole juuri tähän mennessä panostettu. Harvassa EU-maassa ollaan yhtä innoissaan metsätalouden ilmasto- ja työllisyysvaikutuksista kuin Suomessa. Suomen hallitus ehdotti viime marraskuussa EU:lle erityisen Afrikan metsärahaston perustamista, osana EU:n investointiohjelmaa.
Collins toivoo Euroopan unionilta ennen kaikkea afrikkalaisten virkamiesten kouluttamista. Tässä Suomi olisi avuksi:
– Kun täällä kävelee suomalaisessa talousmetsässä, puunistutuksen idea on helppo tajuta. Jos ei sitä ole koskaan edes nähnyt, ei ole helppoa ymmärtää kestävää metsänhoitoa. Ja vaikka niin tekisikin, metsänviljelyssä on paljon opittavaa. Varsinkin Suomen kaltainen maa voisi levittää tietoutta maailmalle, olettehan maailman kärkimaita tällä alalla.
Collins toivoo myös, että EU kiristäisi kehitysrahoituksella kustannettujen urakoiden ehtoja. Urakoitsijoilta voisi vaatia, että materiaalia hankittaisiin paikallisesti enemmän. Nyt rahaa valuu takaisin teollisuusmaihin, eikä jää hyödyttämään paikallista taloutta.
– Jos esimerkiksi Sierra Leonessa pyydetään Afrikan kehityspankin tai Euroopan investointipankin rahoittamaan projektiin urakkatarjouksia sadan kilometrin sähkölinjan vetämiseksi, on ihan tyypillistä, että urakan voittaa yhtiö, joka tilaa kaapelit Kiinasta ja tolpat Etelä-Afrikasta. Miksei voitaisi kirjata urakkaan ehtoa, että paikallista tuotantoa on hyödynnettävä, jos sen laatu ja hinta on vastaavaa, ehdottaa Collins.