Valtteri Raekallio seisoi hernerokkasumun keskellä ja työnsi kumiveneen kuljettajineen takaisin yhteysaluksen suuntaan. Sinne se pian katosi.
Mies jäi seisomaan yksin rannalle odottamaan veneen paluuta ja seuraavaa lastia, kunnes tajusi tehneensä kardinaalivirheen.
Huippuvuorilla pitää liikkua jääkarhujen takia aina aseen kanssa, mutta Raekallion kivääri oli vielä yhteysaluksessa.
– Olin pelastuspuku päällä, eikä sen kanssa ui jääkarhua pakoon, Raekallio muistelee.
Ase tuli seuraavassa lastissa, ja tanssitaiteilija huokaisi helpotuksesta.
Merihirviöiden jäljillä
Reilu vuosi sitten Raekallio ja Thomas Freundlich tutkivat suomalaissyntyisen A. E. Nordenskiöldin karttakokoelmaa Kansalliskirjastossa Helsingissä. Sitä pidetään yhtenä maailman merkittävimmistä kartografian historiaa kuvaavista kokonaisuuksista.
Työpari oli päättänyt lähteä tekemään tanssielokuvaa tutkimusmatkailijoiden hengessä, ja paikaksi valittiin Norjalle kuuluva Huippuvuoret. Se sijaitsee Pohjois-Norjan ja Pohjoisnavan välissä. Elokuvan oli tilannut Ruotsin televisio SVT.
Nordenskiöldin kokoelman käsin piirretyistä kartoista kävi ilmi, miten mielikuvituksella täytettiin aikoinaan aukot, joihin tieto loppui.
– Merihirviöillä koristelluista kartoista näkee, että ne ovat kuvanneet todellisuuden ja mielikuvituksen välimaastoa, Raekallio sanoo.
Nordenskiöldin karttakokoelmasta voi seurata tiedon lisääntymistä ja sen seurauksia. Uusi valkoinen läntti kartalla johti aikoinaan uuteen tutkimusretkeen, ja Huippuvuorista tuli tukikohta, josta retkikunnat lähtivät matkoilleen.
Raekallio puhuu tutkimusmatkojen poliittisista ja taloudellisista intresseistä. Merenkulkuvaltioista erityisesti Ranska, Englanti ja Hollanti kiinnostuivat arktisista reuna-alueista uusien laivaväylien toivossa. Eurooppa janosi öljyä ja sitä sai traanista eli valaanrasvasta. Öljyksi kelpasi myös hylkeenrasva. 1600-luvun puoliväliin mennessä Huippuvuorten valaskanta oli lähes hävitetty.
Tieteelliset retkikunnat saapuivat alueelle 1800-luvulla etenkin Ruotsista.
Huippuvuoret ei ole Raekallion mukaan vieläkään toipunut vuosisatoja kestäneestä riistosta. Arktisiin retkiin liittyi hänen mukaansa myös romanttinen halu nähdä seuraavan kumpareen taakse.
– Se on todella tuttu olo myös taiteen tekemisessä.
“Elämäni hirvein kokemus”
Heinäkuun lopussa 2018 Raekallio ja Freundlich kuvasivat elokuvansa kohtauksia Pyramidenissä, joka on entinen venäläisten asuttama hiilikaivoskaupunki Huippuvuorilla. Tanssielokuvaa oli tarkoitus kuvata etupäässä Prins Karls Forland -nimisellä ulkosaarella, jonne työpari oli matkalla. Se oli ensimmäinen paikka, jonne hollantilainen tutkimusmatkailija, Huippuvuorten löytäjä Willem Barents rantautui vuonna 1596.
Pyramidenistä Raekallio ja Freundlich olivat löytäneet yllätyksekseen pienen hotellin, jonka ravintolasta sai blinejä. Hotellissa pystyi myös lataamaan kuvauskaluston akut, sillä “aavekaupungissa” on generaattori, joka tuottaa sähköä.
Pyramidenistä matka jatkui Prins Karls Forland -saarelle Ruotsin rajavartioston käytöstä poistetulla pikkualuksella. Se tuli hakemaan elokuvantekijät sekä heidän varusteensa ja kuvauskaluston. Tavaraa oli yhteensä 140 kiloa.
Lähtöä jouduttiin siirtämään huonon sään takia, mutta vihdoin alus pääsi matkaan.
Raekallio kuvaa meren ylitystä elämänsä hirveimmäksi kokemukseksi. Hän oksensi aluksen peräkannella yhteen menoon yhdeksän tuntia.
Voimien hiipuessa ajatukset synkkenivät, ja Raekallio mietti, pitäisikö hänen avata pelastuspuku ja heittäytyä laidan yli. Kärsimys päättyisi siihen.
– En ollut aiemmin tiennyt merisairaudesta mitään, Raekallio sanoo.
Koettelemukset olivat vasta alkamassa.
Kämppä myrskypilvessä
Prins Karls Forland -saaren rannalle kertyi läjä tavaraa, joita kumivene kuljetti yhteysalukselta.
Raekallio ja Freundlich ovat kokeneita eränkävijöitä, eikä tämä ollut ensimmäinen kerta Huippuvuorilla. Siellä viranomainen määrittää tarkkaan, miten retkeilijöiden pitää varustautua alueelle.
Työparilla olivat mukana perusvarusteet eli teltta, makuupussit ja riittävä määrä vaatekerroksia. Heinäkuussa Huippuvuorten sää muistuttaa jääkaapin lämpötiloja.
Perusvarusteiden lisäksi heillä oli kuvauskalusto, johon kuuluivat kaksi erilaista kameraa, jalusta, äänikalusto, drooni sekä aseet eli kivääri ja haulikko.
Kuvauskaluston lataamiseen mukaan oli otettu vielä noin 30 kiloa painava auton akku.
Hernerokkasumun keskellä miehet tajusivat, etteivät he voi leiriytyä kallioiselle rannalle, koska siitä ei nähnyt mihinkään.
Kiikarilla työpari hoksasi vuorenrinteeltä “hyllyn” ja päätti perustaa sinne leirinsä.
– Muuten meillä ei olisi ollut mitään mahdollisuutta tietää, koska meidät syödään, Raekallio sanoo.
Hän viittaa jääkarhuihin, joita yhteysaluksen miehistö oli kertonut nähneensä näillä seuduilla.
Kahdessatoista tunnissa kaikki tavarat oli roudattu vuorenrinteeseen, ja Raekallio oli raatamisesta niin loppu, ettei hän kyennyt muuhun kuin kiroilemiseen. Miehellä oli nestehukka.
– Videolla yritän avata suklaapatukkaa, mutta kädet tärisevät. Se oli elämäni raskain roudaus, Raekallio toteaa.
Ylös oli tuotu varusteiden ja kuvauskaluston lisäksi ruuat, lääkkeet, aseet ja kommunikaatiovälineet. Elokuvantekijät saivat tarvittaessa satelliittipuhelimella yhteyden Huippuvuorten keskukseen Longyearbyeniin.
Tuuli oli voimistunut myrskyksi, ja oli pakko toivoa, ettei mitään sattuisi. Sellaisissa olosuhteissa heitä ei olisi tullut hakemaan edes pelastuskopteri.
“Hei, tuolla on jääkarhuja”
Pienessä vuoristoteltassa miehet vaihtoivat vaatteet ja laittoivat ruokaa. Pikku hiljaa väri palasi kasvoille.
Raekallio ja Freundlich olivat tehneet tarkan kuvaussuunnitelman, mutta tuuli hakkasi telttakangasta, ja ulkona satoi vaakatasossa lähes taukoamatta, sillä miehet olivat leiriytyneet käytännössä pilven sisään.
Myrskytuuli ujelsi 25–30 metrin sekuntivauhdilla.
Raekallio ja Freundlich odottivat, että tuuli laantuisi, mutta niin ei tapahtunut. Miehet torkkuivat maakuupusseissaan teltassa ja odottivat ihmettä.
Aurinko ei laske heinäkuussa Huippuvuorilla, joten kuvaamisen voi aloittaa minä vuorokauden aikana tahansa.
Pikku hiljaa teltasta tuli vankila, sillä uloskaan ei voinut lähteä myrskyn takia. Elokuvantekijät pissasivat pulloon, mutta suoli piti käydä tyhjentämässä teltan ulkopuolella.
– Onneksi aineenvaihdunta hidastuu noissa olosuhteissa. Sitä yritti löytää jostain kallion nurkasta paikan, jossa takapuoli ei jäätynyt, Raekallio muistelee.
Ihminen ei saa jättää Huippuvuorille mitään jälkiä, ja se koskee myös vessapaperia. Ne pitää polttaa, eikä se ole aivan yksinkertaista myrskyssä.
Teltassa Freundlich yritti pitää tunnelmaa yllä soittamalla ukuleleä, jonka hän oli tuonut mukanaan.
Miehet äänittivät elokuvaansa varten päiväkirjamaisia tekstejä, mutta jälkeenpäin niistä ei saanut selvää, koska tuulen ujellus ja pauhu sekoittuivat puheeseen.
Paineet teltassa alkoivat kasvaa, sillä SVT odotti elokuvaa, jonka tekeminen näytti todella epävarmalta. Prins Karls Forland -saarella oli tarkoitus kuvata kahdeksan päivää. Tanssielokuva on kuin lyhytelokuva, jossa liike on koreografioitu kameralle.
Kuudentena päivänä taiteilijat huomasivat telttansa kurkistusluukusta, että alarinteessä liikkui kolme jääkarhua, emo ja sen kaksi poikasta.
– Kyllä siinä tulivat omat tutkimusmatkailijan rajat vastaan, Raekallio sanoo.
Elokuvantekijät alkoivat nukkua vuoroissa.
Äkkiä pois
Kun myrsky oli jatkunut päivästä toiseen samanlaisena, miehet tajusivat, että heidän on pakko päästä saarelta pois etuajassa, muuten koko elokuvaprojekti olisi vaarassa epäonnistua.
Kerran tuuli oli laantunut saarella niin, että miehet pääsivät kuvaamaan ulos pariksi tunniksi, mutta elokuvan materiaalista puuttui vielä leijonanosa.
Raekallio ja Freundlich päättivät kuvata loput tanssielokuvasta Longyearbyenin lähellä sijaitsevassa suojaisessa laaksossa.
Miehet ottivat yhteyttä satelliittipuhelimella Longyearbyeniin ja pyysivät, että yhteysalus hakisi heidät saarelta kaksi päivää ennen sovittua aikaa.
Jääkarhut olivat jättäneet heidät rauhaan, sillä ne eivät olleet haistaneet leiriä tuulen ansiosta. Muona oli varastoitu petojen takia toiseen telttaan.
Lisäksi telttojen ympärillä oli ansalangasta rakennettu kehikko, johon oli kiinnitetty paukkupanoksia. Ne räjähtävät, jos eläin koskee lankaan.
Kun yhteysalus vihdoin saapui myös hernerokkasumu oli paikalla. Suomalaiset ja heidän tavaransa haettiin saaresta kumiveneellä.
– Oli aikamoinen operaatio saada veneenkuljettaja paikantamaan meidät. Välillä hän sammutti moottorin, jotta olisi kuullut sumun läpi, missä olimme, Raekallio muistelee.
Longyearbyenissä miehet menivät hotellin suihkun kautta syömään, mutta vielä ei ollut aika juhlaan. Ruokailun jälkeen jatkuivat elokuvan kuvaukset.
Ne kestivät yhtä mittaa 24 tuntia, ja materiaali elokuvaan oli kasassa. Miesten oli pakko kiirehtiä, sillä paluulento oli varattu, ja työt Suomessa odottivat.
“Tämä ei ole kiva paikka”
Entisaikojen tutkimusretkeilijät lähtivät matkoilleen ilman ulkopuolista tukea. Se oli myös Raekallion ja Freundlichin johtoajatus Huippuvuorilla. He olivat päättäneet tehdä kaiken itse.
Nyt Raekalliosta tuntuu, että ajatus oli omalla kohdalla ylimitoitettu ja järjetön.
Huippuvuorilla elokuvantekijä tajusi, että entisaikojen tutkimusmatkailijat on tehty toisesta puusta kuin hän. Oma mukavuusraja ylittyi.
– Vaikka kuoleminen ei ollut lähellä, matka oli hengissä selviytymistä. Pohjoinen jäämeri ei ole kiva paikka, Raekallio toteaa.
Tulevassa elokuvassa Huippuvuoret on yhtä merkittävä esiintyjä kuin Raekallio ja Freundlich. Elokuvan nimeksi tulee Fram.
Se oli norjalainen, tieteellisiin tutkimusretkiin suunniteltu kuunarilaiva, joka valmistui 1800-luvun lopulla. Osloon museoidulla aluksella tehtiin aikoinaan tutkimusretkiä Antarktikselle ja Pohjoisnavalle.
– Se oli varustelultaan kuin aikansa avaruussukkula, Raekallio luonnehtii.
Huippuvuorista Raekallio puhuu tilana, jossa maailman kaoottisuus, sattumanvaraisuus ja loputtomuus paljastuvat. Sama koskee elämää.
– Se liittyy niin vahvasti tähän taiteen tekemisen ja tutkimusmatkailun järjettömyyteen. Arktis on ja pysyy siellä meistä huolimatta, Raekallio sanoo.
