Noin puolen hehtaarin kokoinen, sekametsän sävyttämä Varjosaari sijaitsee lähellä Helsingin maantieteellistä keskipistettä. Keskustaan on vain muutama kilometri ja metrolle lyhyt kävelymatka, mutta sijainnistaan huolimatta saari ei ole oikeastaan koskaan kiinnostanut ketään.
Tähän johtopäätökseen kirjailija Maarit Verronen tuli tutkiessaan Varjosaaren vaiheita. Kuvaava esimerkki aukesi vanhoja karttoja tutkimalla: Kustaa Vaasa perusti Helsingin kaupungin vuonna 1550, mutta tämä pikkusaari mainittiin kartoissa ensimmäisen kerran vasta kolme sataa vuotta myöhemmin.
Saaren alkuperäinen nimi on Pikku Pässi. Vaikka nimi vaihtui runollisemmaksi 1940-luvun lopulla, saaren sivuuttaminen on jatkunut tähän päivään saakka.
– Tuolla isolla pääsaarella eli Kulosaaressa on aina ollut komeampia huviloita, tunnetumpia asukkaita ja kaikenlaista muuta kiinnostavaa, Verronen sanoo.
Tähän ristiriitaan Verronen ihastui: Varjosaari on paikka, joka on samaan aikaan keskellä ja syrjässä.
Parin vuoden tutkimustyö tiivistyi lopulta kansien väliin 130-sivuiseksi tietokirjaksi, joka sai nimekseen Varjosaari – piilossa keskellä Helsinkiä.
Saaren tarina löytyi palasina arkistoista
Maaliskuun puolivälissä meren jää kantaa vielä hyvin.
Varjosaaren korkein kohta nousee noin kahdeksaan metriin merenpinnasta. Kallion päällä rakennuksen kivijalan jäänteet ja ihmisen rakentamat porrasaskelmat vihjaavat, että täällä on joskus asuttu.
Mutta siitä on jo vuosikymmeniä. Puussa nakuttava tikka ja jäällä pomppiva rusakko edustavat nykyisiä asukkaita.
Kuka täällä on asunut? Millaista elämä saarella on ollut? Tällaiset kysymykset mielessään Maarit Verronen ryhtyi selvittämään saaren historiaa. Oli aloitettava pienistä tiedonmuruista.
Kaupunginarkistosta löytyi talonkirja ja Kulosaaren huvilakaupungin arkistosta henkikirjat. Niistä löytyi nimiä, ja poliisin osoiterekisterin avulla saattoi täydentää palapeliä.
Pian käsissä oli tieto saaren ensimmäisestä asukkaasta, sen kivijalan rakentajasta. Hän oli laivanrakentaja, telakkamestari Matts Nyström.
Kulosaaren huvilakaupunki kasvaa ja itsenäistyy
Kesäkuussa 1907 Kulosaaressa touhusi energinen nuorten miesten joukko. Nuorten arkkitehtien ja liikemiesten ryhmittymä oli ostanut suurimman osan Kulosaaren kartanon maista. Ne pilkottiin suurehkoihin tontteihin ja myytiin varakkaille ihmisille.
Arkkitehtien joukossa oli muun muassa Lars Sonck, joka sai vastuulleen merkittävän osan tulevan huvilakaupungin suunnittelusta. Tarkoitusta varten perustettiin yhtiö nimeltä AB Brändö Villastad.
Kulosaaren huvilakaupunki rakentui nopeasti, ja alue irrottautui Helsingin maalaiskunnasta itsenäiseksi kunnaksi vuonna 1922.
Samaan aikaan vasara paukkui myös Pikku Pässillä eli Varjosaaressa. Saaren itselleen hankkinut telakan työnjohtaja Matts Nyström oli hahmotellut rakennuksen pienelle paperilapulle, joka löytyi myöhemmin Nyströmin suvun hallusta, vanhan sotilasarkun uumenista.
Piirustusten otsikko on "Slottets ritning" eli linnan piirustukset.
Rakennustyöt alkoivat vuonna 1908 ja valmistuivat saman vuoden aikana. "Linnasta" ei tullut samanlaista huvilaa kuin Kulosaaren huvilakaupungin herroilla. Pinta-alaa oli alle 90 neliömetriä, talviasuttavuus ja eristeet olivat hyvin vaatimattomat, ja saarelle tuli ulkohuussi.
Kulosaarelaiset saivat ensimmäiset puhelimet vuonna 1909 ja sähköt 1911. Lähes jokainen huvila liitettiin sähköverkkoon, mutta Pikku Pässille saakka sähkö ei ulottunut, kuten ei puhelinverkkokaan.
Suuri alueliitos liittää saaren Helsinkiin
Matts ja Maria Vilhelmina Nyström myivät Pikku Pässin takaisin huvilakaupunkiyhtiölle syyskuussa 1918. Seuraavien vuosien aikana saaren rakennuksessa asui lähinnä sillanvartijoita: Sörnäisistä Kulosaareen johtava silta oli avattu liikenteelle joulukuussa 1919, ja Pikku Pässistä löytyi vartijoille luonteva asuinpaikka.
Samoihin aikoihin myös Pikku Pässille tehtiin kulkuyhteys, kapea puusilta Kulosaaren pohjoisrannan niemennyppylästä keskelle saaren etelärantaa. Huvilaan tehtiin 1920-luvun alkupuolella myös kaksi lisähuonetta, mikä mahdollisti useamman perheen asumisen saman katon alla.
Kulosaaren huvilakaupunki ja sen naapurikaupunki Helsinki kasvoivat kovaa vauhtia. Isolle Pässille tehty hautausmaa vihittiin käyttöön lokakuussa 1925. Kymmenen vuotta myöhemmin valmistui pääsaaren läpi kulkeva Helsinki–Porvoo-maantie.
Sodan jälkeen, vuoden 1946 alussa Kulosaari liitettiin osaksi Helsinkiä. Samalla myös Pikku Pässi pääsi osaksi pääkaupunkia.
Helsingin Suuren alueliitoksen myötä kaupunki kasvoi pinta-alaltaan moninkertaiseksi: Kulosaaren lisäksi itsenäiset pikkukunnat Haaga, Huopalahti ja Oulunkylä liitettiin Helsingin kaupunginosiksi.
Kuntaliitoksen myötä saarten nimille piti tehdä jotakin, sillä Lapinlahdella oli jo Iso Pässi, Pikku Pässi ja jopa Pässinkari, ja sekaannusten välttämiseksi Helsingissä ei voinut olla samannimisiä saaria.
Hautausmaasaari Isosta Pässistä tuli luontevasti Leposaari ja Pikku Pässistä sille sopiva seuralainen Varjosaari. Ruotsinkieliset nimet Vilan ja Skuggan sopivat nekin helsinkiläisten saarinimien joukkoon.
Alueen kasvu jatkui: Kulosaaren uusi silta Sörnäisiin ja tieosuus Herttoniemeen saakka valmistuivat 1957 ja samalla Kulosaaren keskiosaa rakennettiin. Kaupunginosan väkiluku kohosi 1960-luvun alkupuoliskon aikana alle kahdesta tuhannesta lähelle kuutta tuhatta.
Syksyllä 1968 Varjosaari tyhjeni asukkaista. Talon huoneistot olivat päässeet huonoon kuntoon ja samalla asuntopula kaupungissa oli helpottunut. Ihmiset halusivat asumiselta mukavuutta, jota karulla saarella ei ollut tarjota.
Helsingin kaupunki ei enää vuokrannut Varjosaaren taloa ympärivuotiseen asumiseen. Saarelle johtanut silta purettiin pois talvella 1968–69.
Tulipalot tyhjensivät asutuksen, uimapuu yhä paikallaan
Maarit Verronen seisoo Varjosaaren korkeimmalla kohdalla ja tutkii ympäröivien mäntyjen kaarnapintaa. Vanhimmissa puissa näkyy pitkiä kaarnattomia alueita, jotka ovat jälkiä 1970-luvun alussa saarella riehuneista tulipaloista.
– Saarella oli lyhyen ajan sisällä useita pikkupaloja, joita ilmeisesti rantojen miehet sytyttelivät. Vuoden -70 keväällä lahden pohjoispäässä oli suurpalo, jonka yhteydessä paloi 16–17 hehtaaria ruovikkoa, tämänkin saaren ympäriltä jonkin verran. Toukokuun lopulla huvila purettiin, mutta ilmeisesti suurin osa siitä poltettiin luvatta. Sen rakennusjätteen roihukokko vaurioitti näitä mäntyjä, Verronen kertoo.
Tiedot tulipaloista hän on kerännyt pelastuslaitoksen toimintakertomuksista.
Vaikka huvilan palon myötä pysyvä asuminen saarella päättyi, on Varjosaari ollut näihin päiviin saakka suosittu retkeilykohde esimerkiksi Kivinokan kesämajojen asukkaille. Verrosen kirjan kuvittamistyöstä vastaa Laura Salama, jolla on kesämökki Kivinokassa.
Hän mainitsee erityisesti Varjosaaren itärannalla lähes vaakatasossa lepäävän männyn, joka on paikallisille tuttu maamerkki.
– Lapset tykkäävät hyppiä tästä veteen. Siitä on tarinoita jo 50-luvulta alkaen, puu on ollut kyljellään ja elossa jo silloin.
Maarit Verrosen mukaan puun historia saattaa olla vielä vanhempi. Hän kertoo haastatelleensa kirjaa varten ihmistä, joka on syntynyt saarella vuonna 1925. Tämä mies muisteli puun olleen kyljellään jo hänen lapsuudessaan.
Viimeinen kesäasukas: salaperäinen Kähis
Varjosaaren tiettävästi viimeisin pitempiaikainen kesäasukas oli salaperäinen herra nimeltä Kähis. Hän asui saarella kesällä 2007.
Verronen kuuli Kähiksen tarinan Viikin luontovalvojalta, joka on liikkunut alueella paljon ja pitänyt silmällä myös Varjosaarta.
Tarinan mukaan Kähis oli menettänyt avioerossa vaimon lisäksi miljoonaomaisuuden ja suuren siivousalan yrityksen. Mukaansa hän oli saanut ilmeisesti sen verran varoja, että niitä riitti ruokaan ja alkoholiin.
Mahdollisesti juuri Kähis rakensi saarelle nuotiopaikan reunakivineen ja puunrunkopenkkeineen. Myöhempinä kesinä hän majaili myös Kivinokan kärjessä, Kyläsaaressa ja Pornaistenniemessä.
Nyky-Helsingissä, erityisesti kantakaupungin alueella, on varsin vähän joutomaata tai rakentamattomia alueita, joilla Kähiksen kaltaiset ihmiset voivat viettää kesiään. Maarit Verrosen mukaan juuri tässä piilee Varjosaaren viehätys ja juuri tämän vuoksi hän hallusi tallentaa saaren tarinan kansien väliin.
– On jotenkin jännittävää, että tällainen alue voi jäädä ihan katveeseen. Paikka on ikään kuin johdonmukaisesti, vaikkakin selvästi vahingossa, aina jäänyt pois kaikesta. Tämän seurauksena on syntynyt tällainen pieni tasku, salaperäinen tuntematon helmi.
Verrosen arvion mukaan Varjosaari on kaupunkisuunnittelussa yksi kaupungin huonoimmin tunnetuista alueista.
Tämä ei selvästikään ole ollut kenenkään pyrkimys. Näin vain on päässyt käymään.
Jutun lähdeaineistona on käytetty Maarit Verrosen kirjaa Varjosaari – piilossa keskellä Helsinkiä (2019).
Voit keskustella aiheesta jutun alla asiallisesti lauantaina kello 22 saakka.
Juttua on muokattu 18.3. klo 8.05. Muutamia sana- ja lausemuotoja tarkennettu, kirjailijan syntymävuosi sekä vuoden -70 ruovikkopalon laajuus korjattu oikeiksi.