KAARINA Kello on puoli kymmenen perjantaiaamuna, ja Arjan kioskin pysäköintialue on niin täynnä autoja, että omaansa on vaikea saada mahtumaan joukkoon.
Turun Kähärin asuinalueella, puiston laidalla ja omakotitalojen keskellä on ruskea, puinen kioski.
Sen liukuoven takana käy kiivas puheensorina.
Muutaman neliömetrin kokoisessa asiakastilassa on melkein tungosta. Kahden pöydän ympärillä istuvat miehet ja naiset lukevat lehtiä, hörppivät kahvia ja syövät sämpylöitä.
Juttu luistaa koko ajan.
Tiskin takaa menoa katselee Arja Kukkonen, 73 vuotta. Nainen on virallisesti eläkkeellä, mutta kioski työllistää häntä silti viitenä päivänä viikossa, aamuseitsemästä iltapäiväkolmeen. Tiskin takana on tullut seistyä viimeiset 18 vuotta.
Itse kioskilla on ikää moninkertaisesti sen verran. Kukkonen muistelee, että hän on käynyt samalla kioskilla jo lapsena. Kioski on siis aloittanut toimintansa viimeistään 50-luvulla, ehkä jo aiemmin.
Silloin elintarvikekioskeja oli lukuisia muitakin, mutta nyt Arjan kioski on harvinaisuus. Vastaavia kahvikioskeja ei edes Turun kokoisesta kaupungista löydy montaa. Vanhat elintarvikekioskit ovat muuttuneet grillikioskeiksi tai muiksi pikaruokaloiksi, tai lopettaneet kokonaan. Monia kioskeja on purettu.
Arjan kioskissa istuva Reijo Koskinen intoutuu hänkin muistelemaan 50-lukua.
– Kävin täällä lapsena ostamassa nallekarkkeja, Koskinen sanoo.
Myös moni muu paikalla oleva kertoo käyneensä kioskissa säännöllisesti vuosia, joku jopa yli kymmenen vuotta. Suurin osa käy kioskissa päivittäin. Siellä kahvittelusta on tullut tapa.
Kioskit ovat monelle sosiaalisesti tosi tärkeitä.
Matti Mäki
– Tulen tänne aina aamukahville. Juon kahvin ja syön maksamakkaraleivän. Tulee lähdettyä pois kotoa ja saa sosiaalisia kontakteja, Arja Virtanen kertoo.
Hän asuu Kaarinassa, Turun naapurikunnassa. Kioski siis vetää väkeä pidemmänkin matkan päästä. Miksi?
– Täällä on hyvää kahvia ja leipiä. On tosi harmi, että tällaisia kioskeja ei ole enemmän. Nämä ovat monelle sosiaalisesti tosi tärkeitä, sanoo Matti Mäki, joka käy kioskissa päivittäin, vaikka asuu muutaman kilometrin päässä.
Kuoleva kioski
Kioskeja on aiempaa vähemmän, mutta tarkkoja tilastotietoja aiheesta ei ole. Kioskien kokonaismäärää on vaikea arvioida, sillä kaikki alle 100 neliömetrin kokoiset myymälärakennukset luokitellaan virallisesti kioskeiksi. Osa alle sadan neliön myymälöistä on kuitenkin pieniä päivittäistavarakauppoja.
Kioskien vähäisestä määrästä kertoo muun muassa se, että Kioskiliitto lopetti toimintansa viime vuosikymmenellä, kun jäseniä oli enää kuutisenkymmentä.
Kioskien mainetta pitävät yllä R-kioskit, joita on Suomessa edelleen satoja. Niidenkin määrä on tosin laskussa. 1980-luvulla R-kioskeja oli yli 800, viisi vuotta sitten 627 ja tällä hetkellä noin 560.
Nykypäivän R-kioskit ovat kaukana siitä, mitä kioskit muinoin olivat. Kun kioskista ostettiin ennen juomia, jäätelöä, karkkia, lehtiä ja muuta sellaista, haetaan Ärrältä nykyään passit, monet paketit ja voidaan hoitaa vaikka laskujen maksut.
Kuin pieni ruokakauppa
Kesä on kioskeille tärkeää aikaa, joten kevään ensimmäinen aurinkoinen ja lämmin päivä saa hymyn sekä asiakkaiden että yrittäjän huulille.
Kaarinalaisen Kesämäen kioskin pihalle on kannettu tuoleja ja pöytiä, joiden ääressä istuu useampi ihminen jäätelöllä.
Kesämäessä asuvat Elina Taskinen, Eero Karisalmi ja neljävuotias Mette ovat tulleet jo perinteeksi muodostuneelle jätskille tarhan jälkeen. He käyvät kioskilla aika harvoin, mutta pitävät sitä asuinalueelle tärkeänä.
– Joskus käydään lottoa laittamassa. Kioski luo yhteisöllisyyttä tähän ympäristöön ja jos tulee äkillinen tarve jollekin asialle, tämä on lähin paikka, josta sen saa, Karisalmi sanoo.
Ihmiset tulevat kysymään maitoa tai munia, varsinkin vanhukset.
Nano Markosyan
Näin ajattelevat monet muutkin. Kesämäessä ei ole kauppaa, joten varsinkin alueen ikäihmiset piipahtavat kioskissa hakemassa milloin mitäkin.
Kioskia miehensä Karenin kanssa pyörittävä Nano Markosyan kertoo, että hän on ottanut valikoimaan perusruokatarvikkeita, yhden tai kaksi kutakin.
– Ihmiset tulevat kysymään maitoa tai munia, varsinkin vanhukset, joten on hyvä, että täällä on niitä, Nano Markosyan kertoo.
Elämäntapa
Arjan kioskissa pistäytyy asiakkaita aamupäivän aikana tasaiseen tahtiin. Taksinkuljettaja parkkeeraa autonsa pihaan ja käy ostamassa muutaman pelin. Toinen asiakas tulee hakemaan kahvin ja sämpylän.
Sitten soi puhelin. Vakioasiakas pyytää Arjaa tekemään tietynlaisen pelin valmiiksi ennen kuin peliaika sulkeutuu. Hän aikoo tulla hakemaan sen myöhemmin.
Välillä ajattelee, onko tässä mitään järkeä.
Arja Kukkonen
Arja Kukkonen kertoo, että suurin osa kioskin kävijöistä on vakioasiakkaita. Yhteensä kävijöitä on päivän mittaan ehkä kuutisenkymmentä. Se on juuri sen verran, että kioskista saa ruokarahan. Kokonaan toiminta ei Kukkosta elättäisi. Onneksi hän saa lisäksi eläkettä entisestä päivätyöstään.
– Kyllä tämä on elämäntapa. Välillä ajattelee, onko tässä mitään järkeä, mutta onhan tämä kivaa.
Ennen aika oli toinen. Kun Kukkonen aloitti kioskin pyörittämisen, se oli avoinna pitkälle iltaan ja myös viikonloppuisin. Kioski toi silloin elannon hänen miehelleen ja lisätuloja Kukkoselle.
18 vuodessa maailma on muuttunut, eikä pienelle elintarvikekioskille ole enää samanlaista tarvetta. Kaupat ovat vieneet asiakkaat.
– Kyllähän tällaiset kuolevat pois, kun on tavaratalot ja kaikki. Ihmiset menevät sinne, mistä saa kaiken samalla kertaa, Kukkonen sanoo.
Uskoa tarvitaan
Helppoa pärjääminen ei ole Kesämäen kioskillekaan. Nano ja Karen Markosyan myöntävät, että ensimmäiset kaksi vuotta on tehty tappiota. Karen Markosyan tekee samalla metallitöitä, joista tulee elanto.
Asiakkaita käy vaihtelevasti. Heikoimpina päivinä asiakasmäärä jää 30:een, vilkkaina kesäviikonloppuina voi kävijöitä olla jopa 150 päivässä.
Kaksi poikaa tulee kioskin luukulle katselemaan karkkivalikoimaa. Esillä on muun muassa irtokarkkeja pieniin pusseihin laitettuna. Nano Markosyan on pussittanut ne itse.
Lopulta pojat päätyvät donitsiin ja Jaffaan.
Lapset ovatkin Kesämäen kioskille tärkein asiakasryhmä. He tulevat koulun jälkeen ostamaan karkkia ja jäätelöä, ja kesällä ovat ulkona iltaisin pitkäänkin. Ihan niin kuin ennen vanhaan.
Uskon, että toiminta alkaa pyöriä paremmin.
Karen Markosyan
Työ on kivaa ja parasta ovat asiakkaat. Päivät ovat kuitenkin rankkoja, Nano Markosyan myöntää, varsinkin kun tienestit ovat mitä ovat – tai niitä ei ole. Joka päivä 10 tuntia, ilman vapaita ja lomia. Kesämäen kioski on auki viikon jokaisena päivänä.
Pelkällä kioskilla on vaikea pärjätä, joten Markosyanit ovat suunnitelleet kioskiin lounaskahvilatoimintaa. Ruokaa pitää olla, jos haluaa pärjätä kilpailussa. Lounaskahvilan perustaminen vaatii kuitenkin paljon investointeja: muun muassa parannuksia keittiöön, asiakas-wc:n ja esteettömän kulun sisätiloihin.
– Uskon, että toiminta alkaa pyöriä paremmin, kun kehitämme tähän kaikenlaista, Karen Markosyan vakuuttaa.
Uskoa kioskitoiminnassa todella tarvitaan.
Kahvi eurolla, loppuun asti
Arjan kioskissa ei käy aamupäivän aikana yhtään lasta, mutta heitäkin riittää iltapäivisin. He asioivat usein perinteisesti luukulta.
– Tässä näkee lasten kasvavan, kun he tulevat ostamaan karkkia koulun jälkeen. Yhtäkkiä huomaa, että ovatko ne noin isoiksi kasvaneet. Joskus heitä tulee kaupungilla vastaan ja he kysyvät, että oletko sinä se kioskintäti.
Lapsiasiakkaiden määrä on kuitenkin vähentynyt. Lapsetkin menevät yhä useammin ostoksille kauppaan.
Olen päättänyt, että kahvi maksaa euron, ja se ei siitä nouse niin kauan kuin kioskia pidän.
Arja Kukkonen
Kukkonen palvelee kaikkia asiakkaitaan iloisesti, ainakin vielä toistaiseksi. Hän kertoo miettineensä jo useampana keväänä, pitäisikö kioski sulkea kesän jälkeen.
Vielä hän on jatkanut, mutta ei tiedä miten pitkään.
Uutta yrittäjää kioskille tuskin löytyy, eikä kaupunkikaan välttämättä jatka tontin vuokrasopimusta, Kukkonen epäilee. Kioskin tulevaisuudelle luo varjoja myös alueelle pitkään kaavailtu tiesuunnitelma.
Mikä on saanut jatkamaan vuodesta toiseen?
– Ihmiset, Kukkonen vastaa.
Se on helppo uskoa. Kioskissa on niin välitön tunnelma, että vakioporukan pöytään on vieraankin helppo istua.
Toisinaan vakioasiakkaat astuvat hieman sivuun roolistaan. Kukkonen kertoo, että he tuovat hänelle välillä kahviakin, jos sitä sattuu olemaan tarjouksessa edullisesti.
– Olen päättänyt, että kahvi maksaa euron, ja se ei siitä nouse niin kauan kuin kioskia pidän.
Miten kauan niin on, sitä ei tiedä vielä kukaan. Ainakin tämän kesän, ellei mitään ihmeellistä satu.
Huomenna Arja Kukkonen lähtee taas kotoaan puoli kuudelta aamulla, kävelee huoltoasemalle ostamaan päivän lehdet ja suuntaa avaamaan kioskin.
Ensimmäiset aamiaisleivän hakijat tulevat ennen seitsemää.
Heitä Kukkonen tietää jo odottaa.
Käytkö sinä kioskeilla? Miten tärkeitä ne sinulle ovat? Voit keskustella aiheesta artikkelin alla klo 22:een asti.