Olen ajatellut, että ensi viikon maanantaina kaikki muuttuu. Tarkoitan aivan kaikki.
Herään kuusineljäkymmentä. Se on kymmenen minuuttia aiemmin kuin normaalisti. En torkuta vaan herään. Nousen sängystä aivan toisin, pompin takapuolihyppyä sängynpäätyyn ja jätän vaarin tyylin menneisyyteen, tarkoitan sitä, että ensin rauhallinen istuma-asento, ensin vasen jalka lattialle, sitten oikea jalka ja siitä ähkäisten ylös.
Kymmenen punnerrusta, pari kehua peilille, koska minä olen sen arvoinen. Aamupalaksi vihreää teetä ja Hannah Arendtia, koska kaikkein pyhinkään, aamukahvi ja uutiskatsaus kännystä, eivät säily ennallaan. En herätä lapsia joka aamu, koska niidenkin on jo korkea aika opetella lintsaamaan koulusta ja rentoutumaan. Automatkoilla kuuntelen ylivirittyneeseen tilaan jäänyttä poppiradion naista tai varttunutta Yle ykköstä, täytyy miettiä, mutta Yle Puhe jää unholaan.
Alan oman elämäni enbuskeksi ja auon päätä kaikille.
Töissä pysyn kerrankin asiassa, mutta kirjoitan aiheista, joista ei kukaan järkevä post-taistolainen toimittaja kirjoita. Alan oman elämäni enbuskeksi ja auon päätä kaikille. Ryttyilen vähemmistöille ja kritisoin feminismiä. Väitän julkeasti, että ei pidä oikeuksien ajamisen huumassa unohtaman sitä tärkeintä: ihmisen loputonta pyrkimystä valtaan. Kehotan lasikattoon törmänneitä perustamaan oman suuryrityksen, ottamaan riskiä ja palkkaamaan toimareiksi ja hallituksen jäseniksi pelkkiä naisia. Lisään vielä ilkeästi siihen, että Suomessa kansainvälisen suuryrityksen perustamiseen ei vaadita aviomiehen suostumusta.
Laadin ylistävän reportaasin heteromiehestä, ja esitän, että tavallisia työssäkäyviä miehiä ei monissa asioissa kuunnella eikä huomioida, vaikka Kauko Röyhkä, Ivan Puopolo ja minä pääsimmekin pälpättämään. Kerron myös, että miehet kokevat valtameren kokoista osattomuutta ja se on aivan helvetillisen iso kansallinen riskitekijä.
Lyön aivan lekkeriksi ja alan nähdä kaikissa ihmisissä hyvää. Tunnen myötätuntoa Jussi Halla-ahoa kohtaan. Iloitsen, että hän on pääsemässä yli koulukiusaamiskokemuksistaan, sillä hän ei enää pidätä kaikkia tunteitaan, eikä häpeä niin pahasti olemassaoloaan kameroiden edessä. Hän puhuu edelleen ihmisistä rumasti, mutta ehkä sekin loppuu kun itsetunto menestyksen myötä vielä vähän kasvaa.
Matkalla vaalikoppiin lietson itseni tunnistamattomaksi, radikalisoidun ja äänestän demaria. Vaalikahveilla kehun vaimolle AY-liikettä ja vaadin työväen vallankumousta, mutta jos se tuntuu liian vaivalloiselta, niin kuitenkin palkansaajille vielä vähän lisää kaikkea.
Maanantaista lauantaihin muistan eläviä ympärilläni, sunnuntaina vien kukkia kuolleille.
Puolitan työpäivän, koska minulla on tärkeämpää tekemistä. Maanantaista lauantaihin muistan eläviä ympärilläni, sunnuntaina vien kukkia kuolleille.
Soittelen päivittäin sukulaisilleni ja kuuntelen mitä heille kuuluu. Tapaan ihmisiä naamatusten. Teen excel-listan jokaisesta koulu-, harrastus-, työ- ja armeijakaverista ja rupean listan laidasta soittelemaan.
Sanon: ”Olen ajatellut usein miten sinulla menee. Messevää, että olet hengissä. Onko elämä noin muutoin hellinyt? Onhan rakkautta ja lihaniloa piisannut?”
Etsin viimein käsiini sen pottunokan, joka solvasi siskoni kunniaa vuonna yhdeksänkymmentäkuusi. Kun löydän hänet, haukun hänet kaikilla verevillä tornionjokivartisilla sananparsilla niin kauan, että hän lyö. Sitten haastan hänet oikeuteen.
Unohdan työnriivaajan ja arjenvastukset. Olen läsnä. Olen kuin Jeesus luisevat kädet levällään.
Iltaisin laitan kännykän lentotilaan ja keskityn perheeseeni. Unohdan työnriivaajan ja arjenvastukset. Olen läsnä. Olen kuin Jeesus luisevat kädet levällään. Antakaa lasten tulla tyköni, sanon, ja jos Tornion huorat välttämättä tahtovat pestä jalkani, sallin sen, koska mikään ei minua enää järkytä.
Lopetan ilmasto- ja ympäristöpaasaamisen ja rupean toimiin. Syön lähellä tuotettua, ja jos en pääse lihanhimostani, kasvatan ja tapan lihani itse. Lasken huoneenlämpötilan ja hengitän vain toisella keuhkolla, ettei kulu turhaan happea. Teen ahdistukseni aiheista kasan ja hautaan ne lehtikompostiin. Sitten rallattelen iloisesti kuolemaan asti.
Ensi viikon maanantaina kaikki muuttuu. On muututtava, koska olen työelämästä, lehdistä ja elämäntaito-oppaista ymmärtänyt, että vain muutos, itsensä kehittäminen ja ponnistelu tekevät elämästä elämisen arvoista.
Muutan kaiken, aivan kaiken, mutta tänään en vielä jaksa.
Pekka Juntti
Kirjoittaja on Ruotsin Haaparannalla asuva, Lapissa työskentelevä vapaa toimittaja.
Aiheesta voi keskustella 10.6. klo 16.00 asti.