Moni muistaa erään otsikoihin päätyneen välikohtauksen Yhdysvaltain kongressista. Republikaanisenaattori James Inhofe kaivoi kesken puheenvuoronsa muovipussista lumipallon, ja heitti sillä kohti puheenjohtajaa.
– Tiedätkö mikä tämä on? Se on tuotu ulkoa. Siellä on hyvin, hyvin kylmä, sanoi Inhofe.
Oikeistopoliitikko esitti lumipallon perusteella johtopäätöksen, että ilmastonmuutos on huijausta.
Välikohtauksesta on neljä vuotta, mutta se kertoo äärimmilleen politisoituneesta ilmastokeskustelusta Yhdysvalloissa.
Sen näkyvin kävijä maailmalla on ollut republikaanipresidentti Donald Trump, mutta kyselyjen mukaan enemmistö republikaaneista ilmoittaa, ettei usko ihmisen aiheuttamaan ilmastonmuutokseen.
Toisella puolella ovat demokraatit, jotka nojaavat puheenvuoroissaan ilmastonmuutoksesta todistaviin tutkimuksiin.
– Yhdysvalloissa on menty niin pitkälle, että ihmiset saattavat päättää, uskovatko ilmastonmuutokseen sen perusteella, kannattavatko republikaaneja vai demokraatteja, sanoo tutkija Kirsti M. Jylhä Tulevaisuuden tutkimusinstituutista Tukholmasta.
Ruotsissa asuva Jylhä tutkii, miten poliittinen ideologia vaikuttaa ilmastoasenteisiin. Tutkimusta toteutetaan parhaillaan Isossa-Britanniassa, Uudessa-Seelannissa, Ruotsissa ja Yhdysvalloissa. Jylhä on osa kansainvälistä, psykologian alan tutkimusverkostoa.
Pinnalta katsoen politiikan vaikutus on ilmeinen: ilmastonmuutoksen epäily on oikeistopuolueiden heiniä.
Ääriesimerkki on juuri Yhdysvallat.
– Siellä ilmastonmuutoksen kieltäminen on pitkälti rakennettu konservatiivisten tahojen toimesta. Ajatushautomot, jotka masinoivat ilmastonmuutoksen vastaisia kampanjoita, ovat usein republikaanien tai poliittisesti konservatiivisten säätiöiden ja yritysten rahoittamia, sanoo Jylhä.
Ilmastokeskustelun polarisoitumista on nähty hiljattain myös Suomessa. Kuuma kesä ja syksyllä julkaistu IPCC:n ilmastoraportti lisäsivät julkista kiinnostusta ja kansalaisaktivismia.
Eduskuntavaaleissa kysymys ilmastonmuutoksesta läpäisi ensi kertaa kunnolla myös politiikan.
– Ilmastokysymyksestä muodostui vahvasti identiteetteihin vaikuttava tekijä. Puolueet ja ehdokkaat profiloivat itseään sen kautta, mikä heidän näkemyksensä ilmastotoimien kiireellisyydestä on, sanoo ympäristötutkija Panu Pihkala Helsingin yliopistosta.
Ilmastoasioilla kampanjoivat erityisesti vasemmistopuolueet. Oikeistolaisesti ja konservatiivisesti ajattelevissa puolueissa haluttomuutta ilmastotekoihin oli enemmän, mutta käytännössä vain yksi puolue – perussuomalaiset – vältti niihin sitoutumista.
Puolue ei myöskään ainoana ole allekirjoittanut kahdeksan muun eduskuntapuolueen yhteisiä ilmastopolitiikan tavoitteita.
Varsinainen ilmastonmuutoksen kieltäminen on silti harvinaista, ja perussuomalaistenkin viesti on ollut lähinnä se, että päästöjen vähentämisen pitäisi tapahtua muualla.
– Ilmastonmuutos ei ole heille aktiivisesti politisoitunut kysymys. Suomessa ei olla lähellekään samassa tilanteessa kuin Yhdysvalloissa, Jylhä arvioi.
Tarkastelu on kuitenkin kiinnostava, sillä päästöjen vähentämisestä kieltäytyminen on osa samaa, ilmastotekoja jarruttavaa ilmiötä.
Ihmiset jotka hyväksyvät epätasa-arvoisuuden, kieltävät useammin myös ilmastonmuutoksen.
Kirsti M. Jylhä, psykologian tutkija
Oikeistolaisten tai konservatiivisten puolueiden kannattajien kielteisen ilmastoasenteen voisi ajatella selittyvän osin sillä, että he altistuvat ilmastoskeptiselle viestille muita useammin.
Puolueiden ja äänestäjien välillä on kuitenkin eroja riippumatta siitä, keskustellaanko ilmastosta aktiivisesti politiikassa.
Erot löytyvät psykologiasta, sanoo Jylhä.
Poliittinen ideologia on kytköksissä muun muassa siihen, missä määrin ihmiset vastustavat muutosta ja hyväksyvät epätasa-arvoisuuden.
– Tärkein tekijä on näkemys epätasa-arvosta. Ihmiset jotka hyväksyvät epätasa-arvoisuuden, kieltävät useammin myös ilmastonmuutoksen.
Kieltämisen yhteydessä puhutaan usein myös etäisyydestä. Ihmiset ovat passiivisia, sillä he kokevat ilmastonmuutoksen tapahtuvan kaukaisissa maissa, eivätkä he itse näe kärsivänsä sen seurauksista.
– Se, että joku muu kärsii, ei vielä oikeuta passiivisuutta. Siihen liittyy lisäksi hyväksymistä, että joku muu kärsii sen vuoksi, että me täällä elämme näin, Jylhä sanoo.
Eriarvoisuuden hyväksyjät jakavat maailmankuvan, joka ennakoi kielteistä ilmasto- ja ympäristöasennetta kenties kaikkein varmimmin.
Jylhä puhuu sosiaalisen dominanssin orientaatiosta.
Termi tarkoittaa valtarakenteiden ja hierarkioiden hyväksymistä; sitä, miten halukas ihminen on ylläpitämään ihmisryhmien välisiä eroja tai jopa kasvattamaan niitä.
– Heille on ok, jos esimerkiksi naiset tai maahanmuuttajat ovat huonommassa asemassa. Heidän näkemyksensä mukaan hierarkiat ovat luonnollisia eikä niistä pidä pyrkiä eroon. Jotkut ovat vain ansainneet heikomman aseman, Jylhä kuvaa.
Ilmastonmuutoksen kieltäminen on yhdistetty myös rasistisiin ja maahanmuuttovastaisiin asenteisiin.
Silloin ei saada kelkkaan ihmisiä, jotka eivät ole kiinnostuneita oikeudenmukaisuudesta. Se voi polarisoida edelleen.
Kirsti M. Jylhä, psykologian tutkija
Jylhän mukaan kyseessä on asennekokonaisuus, jossa ilmastonmuutos on maahanmuuton tavoin globaali ongelma. Monet voivat kokea, että rikkaiden maiden pitäisi muuttaa käytöstään kehitysmaiden vuoksi.
Esimerkiksi lentämisen, tieliikenteen ja lihansyönnin rajoittaminen taas tarkoittaa joissain asioissa kansallisen itsemäärämisoikeuden menettämistä.
– Jos on protektionistinen ja nationalistinen maailmankuva eikä ole kiinnostunut ihmisryhmistä jotka kärsivät, ilmastonmuutos ei ole aktivoiva kysymys.
Jylhä painottaa, ettei tutkimusten tarkoitus ole profiloida ihmisiä.
Tulosten pohjalta voi selittää eroja vain ryhmien tasolla. Yksilöt ryhmien sisällä poikkeavat aina toisistaan eli toisin sanoen: kaikki oikeistolaisesti ajattelevat eivät suhtaudu ilmastonmuutokseen epäillen.
Jylhän mukaan tutkimusten taustalla on pyrkimys ymmärtää, miten ilmastonmuutoksesta voitaisiin keskustella niin, että erilaiset maailmankuvat tulisivat edustetuiksi.
– Nyt keskusteluun osallistuvat pääosin ihmiset, jotka ovat kiinnostuneita oikeudenmukaisuudesta.
Sen lisäksi pitäisi Jylhän mielestä kiinnittää huomiota heihin, jolle kysymys oikeudenmukaisuudesta ei ole kiinnostava.
Argumentit alkavat liittyä poliittiseen identiteettiin, ja kukaan ei voi tulla vastaan, sillä keskustelu ei enää käsittelekään ilmastonmuutosta vaan identiteettiä.
Kirsti M. Jylhä, psykologian tutkija
Suuri osa ilmastonmuutoskampanjoista lähestyy aihetta siitä näkökulmasta, sillä uhkaavimmat seuraukset aktivoituvat köyhissä maissa ennen länsimaita.
– Silloin ei saada kelkkaan ihmisiä, jotka eivät ole kiinnostuneita oikeudenmukaisuudesta. Se voi polarisoida edelleen.
Sen sijaan esimerkiksi kysymykset ilmastopakolaisuudesta ja kansallisen luontokuvan muuttumisesta vieraslajeineen ja lumettomine talvineen voisi tavoittaa myös skeptikot.
– Tarvitsemme lisää ihmisiä, jotka puhuvat näistä näkökulmista, Jylhä sanoo.
Toisaalta pitäisi etsiä myös asioita, jotka ovat hyväksyttäviä kaikkien mielestä. Jylhä nostaa esimerkiksi ilmastoverot, joiden nostamisesta voisi seurata tuloverojen lasku.
Myös Sitra ehdotti hiljattain, että palkkojen ja eläkkeiden verotusta pitäisi laskea ja päästöverotusta kiristää.
Suomessa keskustelu on paikoin vellonut sen ympärillä, miten vastuu ilmastopäästöjen vähentämisestä pitäisi jakaa yksilöiden ja poliittisten päättäjien kesken.
Jylhän mukaan tuore tutkimus antaa siihen yksiselitteisen vastauksen: tehokkainta tulosta saadaan aikaan poliittisia ohjauskeinoja käyttämällä.
Siihen ihmiset taipuvat paremmin.
Jopa he, jotka suhtautuvat ilmastotekoihin myönteisesti, olivat tutkimuksessa vapaaehtoisesti valmiita vain puoleen tarvittavista teoista. Vertailukohtana käytettiin Pariisin ilmastosopimusta ja sitä, kuinka paljon tekoja sen tavoitteisiin pääsemiseksi vaaditaan.
– Johtopäätös oli, että tarvitaan voimakkaita poliittisia päätöksiä. Ihmiset olivat avoimia niille ja jopa toivovat niitä poliitikoilta. Kukaan ei halua olla yksin se muutos.
Jylhä antaa synninpäästön pohjoismaiselle ilmastokeskustelulle. Sekä Suomessa että Ruotsissa keskustellaan enemmän torjunnan keinoista kuin siitä, onko ilmastonmuutos totta.
– Totaalinen kieltäminen on meillä hyvin harvinaista, hän sanoo.
Keskusteluyhteyden ylläpitäminen eri tavoin ajattelevien ihmisten välillä on kuitenkin olennaista ennen kaikkea ilmaston kannalta.
Kahtiajakautumisesta seuraa pahimmillaan, että ilmastonmuutosta hillitsevät toimet hidastuvat.
– Dialogi vaikeutuu, on hankalampi kuunnella toisia. Argumentit alkavat liittyä poliittiseen identiteettiin, ja kukaan ei voi enää tulla vastaan, sillä keskustelu ei enää käsittelekään ilmastonmuutosta vaan identiteettiä, Jylhä kuvaa.
Lue myös: