Suklaamunassa voi olla sisällä tämän päivän muovihärpäke, mutta pääsiäismuna itse on ikiaikaista kulttuuria, paljon pääsiäistäkin vanhempi keväinen symboli.
Muna, elämän syntyminen näennäisesti elottomasta esineestä, on luonnon heräämisen ja uudelleensyntymän vertauskuva ympäri maailmaa. Muinaiset egyptiläiset uskovat maailman syntyneen munasta. Kalevalassa on sama ajatus. Mikä siis voisi olla parempi pääsiäisaihe katseltavaksi myös tieteen näkökulmasta?
Aluksi avaruuden pääsiäisterveiset ehjältä, paistetulta ja pilaantuneelta munalta Sulatusuunin, Skorpionin ja Peräkeulan tähdistöistä.
Sininen väri on ionisoitunutta happea.
Kosminen pilvi puolentoista tuhannen valovuoden päässä Maasta on viralliselta nimeltään NGC 1360, mutta munamaista kutsumanimeä ei tarvinne selitellä. Pilven muoto on kuin linnunmunalla ja väri erityisesti kuin punarintarastaan munalla.
Robin's Egg Nebula, "punarintarastaan munan planetaarinen sumu" on ikääntyvän kaksoistähden viimeinen tervehdys. Jäähyväiset tosin ovat pitkät: vie miljardeja vuosia, ennen kuin jäljellä on vain jäähtynyt valkoinen kääpiö.
Nyt rastaanmuna on tavattoman kuuma, minkä takia säteilyä hallitsevat ionisoituneet happiatomit. Juuri ne hohtavat kuvassa sinisinä.
Tuhannen Auringon kokoinen aamiaismuna
Astronomit tekivät IRAS 17163-3907 -tähdestä Fried Egg Nebulan, "paistetun munan sumun", koska keltaista tähteä ympäröivät vaaleat kaksoiskuoret.
Aamiaismunaksi tuo keltainen hyperjättiläinen olisi aikamoinen, halkaisijaltaan noin tuhat kertaa Auringon kokoinen ja puoli miljoonaa kertaa kirkkaampi.
Ei vain ulkonäkö, vaan myös haju voi olla munamainen, tuumivat astronomit nimetessään esiplanetaarisen sumun OH 231.8:n "mätämunaksi".
Punainen jättiläistähti käy kuolinkamppailua, jossa avaruuteen sinkoutuu raivoisalla voimalla pölyä ja kaasua. Rikkiä pöllähtelee paljon – juuri sitä alkuainetta, jonka haju pilaantuneessa munassa vetää nenän kippuraan.
Kaikeksi onneksi Rotten Egg Nebulaan on täältä matkaa yli viisi tuhatta valovuotta.
Munan kova kuori on evoluution tuotekehittelyä
Maailman vanhimmilla tunnetuilla dinosauruksen munilla oli uutta kerrottavaa viime kuussa julkaistussa kansainvälisessä tutkimuksessa. Argentiinasta, Kiinasta ja Etelä-Afrikasta löydetyt munien kivettyneet jäänteet ovat ainakin 195 miljoonaa vuotta vanhoja.
Munijat olivat aikanaan erittäin yleisiä pitkäkaulaisia kasvinsyöjiä, sauropodeja. Kokoa niillä oli neljästä metristä kahdeksaan. Munat olivat vain hanhenmunien kokoisia, ja niiden kuori oli paljon ohuempi kuin vastaavankokoisissa nykylintujen munissa.
Evoluution tuotekehittely oli kuitenkin käynnissä: kuori oli kova. Muutamia miljoonia vuosia myöhemmin useat dinosaurusten kehityslinjat olivat päätyneet kovakuorisiin muniin toisistaan riippumatta.
Miksi kehitys ei kuitenkaan johtanut samaan kuin nisäkkäillä ja monilla liskoillakin? Miksi linnut, dinosaurusten perilliset, pyöräyttelevät yhä munia eivätkä eläviä poikasia? Sen tutkijat haluaisivat jatkossa selvittää.
Skinkin kuopus yllätti
Australialaiset tutkijat kertoivat pari viikkoa sitten perin hämmentävästä havainnosta: kolme munaa pukertanut lisko synnytti päälle päätteeksi elävän poikasen.
Kolmivarvasskinkki, Saiphos equalis, on harvoja eläinlajeja, jonka jäsenistä osa munii ja osa synnyttää eläviä poikasia. Lisääntymistapa riippuu siitä, kumpi on jälkeläisille kulloisessakin elinympäristössä parasta.
Koskaan ei kuitenkaan ollut nähty, että samassa poikueessa on molemmilla tavoilla syntyneitä sisaruksia. Emoskinkki oli aika peluri ympäristötekijöiden arpapelissä, ihailivat tutkijat.
Merikilpikonna lisääntyy parhaiten 29 asteessa
Oma erikoislaatuinen taktiikkansa lisääntymisessä on myös merikilpikonnalla, ja ilmastonmuutos on kajoamassa siihen rajusti, kertoo yhdysvaltalainen tutkimus.
Merikilpikonnan sukupuolta eivät sanele kromosomit, kuten esimerkiksi ihmisellä, vaan lämpötila, jossa kilpikonnanmunat kehittyvät. Syytä ei tiedetä.
Ihannelämpötila on 29 astetta; silloin sukupuolijakauma on tasapainossa. Jos on pari astetta viileämpää, syntyy vain koiraita, ja pari astetta lämpimämmässä kaikki poikaset ovat naaraita.
116 parittelukumppania on yhdelle konnalle aika urakka.
Australiassa Rainensaaren rantahiekalla ryömivissä nuorissa liemikilpikonnissa on vain yksi uros 116 naarasta kohti. Sukukypsistä konnista 87 prosenttia on naaraita, tutkimus kertoo.
Vertailualueella, jossa meri ja ilma eivät ole lämmenneet yhtä paljon, on yksi uros kahta naarasta kohti.
Sukupuolijakauman vääristyminen saattaa yllättäen johtaa siihen, että populaatiot vahvistuvat, koska synnyttäviä naaraita on aiempaa enemmän. Merikilpikonnat eivät muodosta pariskuntia, vaan yksi uros voi hedelmöittää lukuisia naaraita.
116 parittelukumppania on kuitenkin aika urakka, ja seuraaville polville se voi olla aina vain suurempi. Lopulta urokset hiipuvat kokonaan, varoittavat tutkijat. Suojelutoimille on vielä aikaa, mutta aikailuun ei, he sanovat.
Muna oli muinaislinnulle kuolemantuomio
110 miljoonaa vuotta sitten muuan pikkulintu oli aikeissa jatkaa sukua, kun elämä katkesi kesken. Kiinan tiedeakatemian tutkimus on ainutlaatuinen: koskaan ennen ei ollut löytynyt munimattoman munan fossiilia.
Munankuoressa oli kaksi kerrosta yhden normaalin sijasta. Nykyisistä pikkulinnuista tiedetään, että ylimääräisiä kerroksia muodostuu, kun muna jää linnun sisään, vaikka olisi jo munimisen aika. Syynä on yleensä linnun stressaantuminen.
Jotakin muutakin munassa oli pielessä, sillä kuoren kerrokset olivat luonnottoman ohuita.
Dinosaurusten aikaan eläneelle varpusen kokoiselle Avimaia schweitzerae _-_linnulle elimistöön juuttunut muna oli kuolemantuomio, mutta tutkijoille fossiililöytö antaa uutta tietoa lintujen kehityksestä.
Luurangosta löytyi vanhimpia merkkejä siitä, että jo muinaislinnuilla oli luustossa kalsiumia tuottavaa kudosta, joka yhä auttaa lintuja munankuoren muodostumisessa.
Olet oma pääsiäismunasi
Päätteeksi yhdysvaltalaistutkimus, jolla tosin on ikää jo viitisentoista vuotta mutta joka on omiaan pääsiäiseen. Akustiikkatutkimuksessa nimittäin havaittiin, että ääniaallot heijastuvat ihmisestä kuin hän olisi iso kananmuna, vain himpun pitkulaisempi.
Pohjana oli aiempi ranskalaistutkimus, jossa oli selvitetty, voisiko ääniaaltojen avulla ratkaista vesitankissa uiskentelevien esineiden muodon. Tavoitteena oli laskea merien kalalajeja. Ihmisten tutkimuksessa puolestaan tavoiteltiin lisätietoa akustisesti hyvien konsertti- ja muiden salien rakentamiseen.
3–55-vuotiaat koehenkilöt käveleskentelivät isossa kovaseinäisessä huoneessa, ja tutkijat seurasivat, miten kaiuttimista soitetut äänet ponnahtelivat heistä. Jokainen osoittautui akustisesti oman kokonsa mukaisen munan muotoiseksi, vain hieman pidemmäksi ja kapeammaksi.