Lähtökohdat sananvapaudelle eivät olleet vasta itsenäistyneessä Suomessa kovinkaan hedelmälliset. Vaikka Venäjän sensuuri lakkasikin jo 1900-luvun alussa, oli ensimmäisen maailmansodan aikainen sotasensuuri edelleen päällä vuonna 1917. Pian Suomi ajautui sisällissotaan. Propagandaa ja vihapuhetta viljeltiin.
Tampereen yliopiston julkisoikeuden yliopistolehtori, Riku Neuvonen on kirjoittanut kirjan suomalaisen sananvapauden historiasta. hän kertoo, että sananvapautta rajoitettiin rankasti myös sisällisodan jälkeen. Ensin kiellettiin kaikki kommunistiset järjestöt ja myöhemmin myös äärioikeistolaiset.
– Suomalaisten poliittinen liikkumavara oli rajattua. Oli jopa vaarallista pukeutua punaiseen paitaan ja pian myös mustaan paitaan ja siniseen solmioon.
– Rajoitukset ylettyivät myös muille elämänalueille. Tuolloin kiisteltiin jatkuvasti siinä, mitä radiossa voi sanoa. Elokuvasensuuria kiristetiin, sanoo Neuvonen.
Toisen maailmansodan jälkeen kompassi kääntyi lännestä itään. Tiedonvälitys monipuolistui, mutta samalla alettiin korostuneesti miettiä, miten miellytettäisiin istuvaa presidenttiä ja kuinka puhuttaisiin sulosanoin itänaapurista.
– Suomettumisessa oli kyse paljolti itsesensuurista. On vaikea erottaa, mikä oli todella Suomen ulkopoliittisten intressien mukaista ja mikä sisäänrakennettua ajatusta siitä, että näin pitää sanoa, Neuvonen pohtii.
Neuvosen mielestä suomettumisen ajan Suomi on vielä perkaamatta. Nyt, kun ajan eläneet ovat eläköityneet, voisi odottaa räväköitä muistelmia ajasta, jossa paljon on jäänyt arvailujen varaan.
Pohjoismaat ovat sananvapauden mallioppilaita
Monessa maassa sananvapauden loukkaukset ovat yhä arkipäivää. Suomi sen sijaan loistaa sananvapaustilastojen kärkimaana.
Tähän tilanteeseen on kuljettu pitkä tie kaaottisista sota-ajoista hyvinvointivaltion rakentamiseen ja Suomen eurooppalaistumiseen asti.
Suomi sijoittui toiseksi huhtikuussa julkistetussa, Toimittajat ilman rajoja -järjestön lehdistönvapausindeksissä. Listan kärjessä on Norja ja kolmantena Ruotsi.
Listan kärkimaissa toimittajilla katsotaan olevan hyvät edellytykset tehdä työtään ja maassa on erilaisia ja eriäänisiä julkaisuja. Lisäksi Suomen eduksi katsottiin, että sananvapautta rajoittamaan pyrkiviä on haastettu oikeuteen ja tuomittukin.
Vihapuhe ja häirintä kaventavat ihmisten puhetilaa
Kaikki eivät nyky-Suomessakaan uskalla ilmaista itseään vapaasti. Vihapuheen koetaan rajoittavan sananvapautta. Omien sanomisten, kirjoitusten ja somepostausten vaikutuksia pelätään jo etukäteen. Itsesensuuri iskee.
Riku Neuvonen puhuisi mieluummin häirinnästä kuin vihapuheesta. Häirintä on laajempi käsite, joka sulkee sisäänsä puheen lisäksi teot. Monesti vihapuhe muuttuu teoiksi tai esimerkiksi väkivallalla uhkailuksi.
Hän ottaa esimerkiksi maalittamisen. Siinä heitetään syötti sosiaaliseen mediaan ja odotetaan kuinka raivo alkaa nousta. Samanmielisten keskuudessa liekit lyövät korkealle nopeasti. Netti toimii kuin megafoni, nostaa volyymia nopeasti. Neuvosen mukaan häirintään pitäisi voida puuttua.
– Häirintä ei koske pelkästään toimittajia ja tutkijoita, vaan seuraavana ovat vaikkapa poliitikot. Monissa tapauksissa myös poliisit, jotka ovat tutkineet näitä asioita, ovat hekin päätyneet tällaisen toiminnan kohteeksi. Tässä on vaarana, että se leviää koko yhteiskuntaan.
Riku Neuvosen mukaan yhteiskunnan pitäisi turvata kaikille kansalaisille puhetila, jonka piirissä voi ilmaista mielipiteensä ilman, että joutuu lynkatuksi. Tärkeää olisi myös, että tuomioistuimet toimisivat Suomessa yhdenmukaisesti.
– Jos sanot kiistanalaisen asian, niin toisella puolella Suomea sinut tuomitaan kunnianloukkauksesta ja toisessa osassa Suomea ei edes tutkita asiaa. Kyllähän tämä pitäisi nyt selvittää ja saada tuomioistuimille yhdenmukainen linja.
Työryhmiltä odotetaan ratkaisuja
Vihapuhetta, häirintää ja lainsäädäntöä on asetettu pohtimaan kymmenkunta erilaista työryhmää, joiden linjauksia odotellaan. Arvovaltaisin lienee usean eri ministeriön vuonna 2018 asettama ryhmä, jonka puheenjohtaja on arkkipiispa emeritus Kari Mäkinen ja jäseninä muun muassa valtionsyyttäjä Leena Metsäpelto, rikoskomisario Pekka Hätönen ja Julkisen sanan neuvoston puheenjohtaja Elina Grundström.
Ryhmä on saanut lisäaikaa työlleen, jotta se voi perehtyä maalittamisilmiöön.
Työryhmien työ onkin tärkeää, sillä pelkästään vihapuhe on käsitteenä määrittelemättä. Toisaalta tilanne on kuumentunut, joten nopeita ratkaisuja toivotaan.
– Pitkän pohdinnan etu on kuitenkin se, että lopputulos sopii sitten varmasti paremmin tilanteeseen, kuin pikaratkaisut. Monet suuremmatkin hankkeet ovat tässä yhteiskunnassa kaatuneet, kun ei olla mietitty loppuun asti, miten päätökset vaikuttavat oikeusjärjestelmän kokonaisuuteen, yliopistolehtori Riku neuvonen sanoo.
Neuvosen mielestä nyt olisi kuitenkin hyvä hetki seisahtaa ja katsoa, mitä eri työryhmille on jäänyt käteen, missä mennään.
Lue myös:
Juttua muokattu 16.5., korjattu IKL:n paidan värit.