Naisvoimistelun perinne elää vahvana Suomessa. Yli 1 500 voimistelijaa ympäri Suomen on kokoontunut lauantaina Vantaalle Myyrmäen urheilupuistoon yhteisharjoituksiin.
Jalkapallostadion täyttyy sekä nuorista että kypsempään ikään ehtineistä naisista, jotka heittäytyvät yhdessä musiikin rytmin vietäväksi. He harjoittelevat tanssillisen voimistelun kenttäohjelmaa kansainväliseen Gymnaestrada-tapahtumaan, joka järjestetään heinäkuussa Itävallan Dornbirnissä.
Juuri musiikin ja liikkeen yhdistäminen kiehtoo Oulun voimisteluseurassa treenaavaa 16-vuotiasta Saana Sadinmäkeä.
– Jos on hidas musiikki ja nättejä kauniita liikkeitä, tulee herkkä fiilis. Jos on energinen musiikki ja liikkeet, tulee vahva olo. Voimistelu ei kuitenkaan ole pelkkiä liikkeitä vaan tässä saa ilmaista omia tunteitaan. Se vaan tulee omasta elämästä luonnostaan.
Sadinmäki aloitti voimistelun 5-vuotiaana. Harjoituksia on 3–5 kertaa viikossa. Lisäksi hänen pitää harjoitella kotona omatoimisesti ja osallistua ylimääräisiin viikonloppuharjoituksiin, leireille sekä kisareissuille.
Silti hän ehtii opiskella ja vapaa-aikaakin jää. Hän ei koe, että voimistelu rajoittaisi hänen elämäänsä. Joukkue on täynnä ystäviä, kuten 17-vuotias Suvi Greus.
– Voimistelussa pääsee ilmaisemaan ja toteuttamaan itseään. Se kohottaa kuntoa tosi paljon, Greus sanoo.
Urhottaret halusivat hengittää ja riisuivat korsettinsa
Voimistelusta oli kuitenkin tunteellisuus kaukana, kun Suomen ensimmäinen naisten voimisteluseura Gymnastikföreningen för Fruntimmeri Helsingfors perustettiin vuonna 1876.
Suomalaisen naisvoimistelun pioneeri Elin Kallio oli säätyläisnainen, joka halusi murtautua ulos porvarillisesta naismuotista. Kallio oppilaineen päätti pärjätä miesten hallitsemalla urheilun alueella vähintään yhtä hyvin kuin miehet.
– Mallia otettiin miesten sotilasvoimistelusta. He pystyivät tekemään miesten telineliikkeitä ja miekkailusta kehittettyä asentovoimistelua, joka on sotilasvoimisteluperäistä, kertoo naisvoimistelun historiaa tutkiva Aino Sarje.
Hän on vapaa tutkija ja tohtori, joka työstää parhaillaan kirjaa naisten kenttävoimistelun historiasta 1800-luvun lopulta nykyaikaan saakka.
– Naiset luopuivat korseteista, koska sotilasvoimistelua oli mahdotonta tehdä, jos rintakehää puristi. Voimistellessa piti pystyä hengittämään, Sarje kertoo.
Elin Kallion edustamaan, naisasiaa ajavaan säätyläisnaisten joukkoon kuului vain joitakin satoja naisia. Mistään kansanliikkeestä ei siis ollut kysymys, mutta miesten tyyliin voimistelevat naiset olivat oman aikansa lehdistön lemmikkejä. Heistä puhuttiin urhottarina ja amatsoneina. Kaikkia he eivät kuitenkaan miellyttäneet.
– Miespuoliset vaikuttajat voimistelupiireissä vastustivat heitä ja olivat kriittisiä, Sarje sanoo.
Iloinen 20-luku teki voimistelusta leikkisää
Naisvoimistelu elää yhteiskunnan ja naiskuvan muutoksen myötä.
Sarjen mukaan miehisyys väistyi naisvoimistelusta 1920-luvulla. Liikekieli muuttui leikkisäksi ja tanssilliseksi. Vasta itsenäistyneessä Suomessa ajateltiin, että naisen paikka on kotona. Voimistelusta haluttiin tehdä kaikille sopiva harrastus, jonka avulla kansaan yritettiin saada ryhtiä ja terveyttä. Kovaa voimaa vaativat liikkeet jäivät vähemmälle, koska kaikki eivät olisi niihin pystyneet.
Kepeä ja sulava tyyli näkyi vielä 50-luvun voimistelussa.
Kannustava korjaaminen on hyödyllisintä.
Oulun voimisteluseuran valmentaja Iina Lepistö
Nykyään voimistelijoilta vaaditaan taas paljon, etenkin kansainvälisellä tasolla kilpailevilta joukkueilta. Tänä keväänä mediassa on kohuttu kilpavoimistelijoiden kovista valmennusmenetelmistä ja tiukoista dieeteistä.
Oulun voimisteluseuran Saana Sadinmäki ja Suvi Greus eivät ole sellaista kokeneet tai nähneet.
– Siitä on ollut paljon puhetta. Se ei välttämättä tuo hyvää kuvaa voimistelusta, mutta voin sanoa, että semmoista ei ole kaikissa joukkueissa. Meitä kannustetaan terveelliseen syömiseen, Sadinmäki toteaa.
– Ei sitä omalle kohdalle haluaisi, eikä meille ole sattunut mitään tämmöistä. Toivon, että se ilmiö pysyy pienenä, Greus sanoo.
Oman valmentajansa Iina Lepistön toiminnan tytöt kokevat kannustavaksi.
– Kannustava korjaaminen on hyödyllisintä. Ei niin, että "älä tee noin", vaan että "tee näin". Silloin on parhaat mahdollisuudet saada haluttu lopputulos, Lepistö vinkkaa.