Minua on alkanut ärsyttää oma tyytymättömyyteni. Olen tyytymätön tukkaani, palkkaani, autooni ja grilliini.
Ensimmäisen pitäisi olla tuuheampi, toisen pulskempi, kolmannen uudempi ja neljännen suurempi. Lisäksi olen tyytymätön siihen, etten ole saanut elämässäni riittävästi aikaan.
Mistä tämä tyytymättömyys oikein kumpuaa? Koska olen jostain täysin käsittämättömästä syystä omaksunut ajatuksen, että elämässä pitää saavuttaa päämääriä. Moni meistä jahtaa väsymättömästi jotain saavutusta jo esikoulusta saakka.
Esikoulu. Nimikin sen paljastaa, että varsinainen tavoite on edessä sitten seuraavana syksynä.
Elämänmakuista akateemista vapautta oli viimeksi tarjolla silloin, kun maan isät leveissä kravateissaan markkaa devalvoivat.
Onneksi mukulat ovat autuaan tietämättömiä siitä, ettei peruskouluakaan nähdä päämääränä. Se on pätkä koulutusputkea, joka valmistelee jatko-opintoihin, usein lukioon. Joka sekään ei ole kunnon välimaali, vaan testien, loppukokeiden ja kriittisten valintojen täyteinen askellauta kohti ammattiin johtavia opintoja.
Korkeakoulu ja yliopisto ne vasta välivaiheita ovatkin. Oppilaitokset pyrkivät saamaan oppilaansa mahdollisimman nopeasti ulos ovesta ja työelämän palvelukseen. Elämänmakuista akateemista vapautta oli viimeksi tarjolla silloin, kun maan isät leveissä kravateissaan markkaa devalvoivat.
Tulevaisuuden odottelu ei pääty työelämässäkään. Se on silkkaa välitavoitetta toisen perään. Osavuosikatsaus paljastaa, että yrityksen koko vuoden tavoitteen saavuttamiseksi on kaikkien vielä paiskittava. Viikkopalaverissa kerrotaan, että tiimin välitavoitteeseen on vielä kaksi prosenttia matkaa. Henkilökohtaisessa kehityskeskustelussa käydään läpi yksilöllisiä osatavoitteita.
Etenkin toimistotöissä monen ihmisen työ on luonteeltaan sellaista, ettei mikään asia varsinaisesti valmistu koskaan. Tänään lapioidaan tietokoneella numeroita ja muuta tietoa paikasta toiseen, huomenna siirretään lisää.
Mutta kyllähän tuon liikkuvan maalin jahtaamisen kestää. Saahan työstä rahaa. Mutta kun ei sekään tunnu aina vaihtuvan mielenrauhaa tuottaviin asioihin.
Brittiläisen kirjailijan Matt Haigin mukaan tyytymättömyys on hyvin monelle yritykselle loistavaa liiketoimintaa. Sama toisinpäin: omaan elämäänsä ja omaan itseensä tyytyväinen ihminen on huono asiakas. Tyytyväiset kun eivät kuluta rahaa jatkuvasti uusiin asioihin.
Huomioita neuroottiselta planeetalta-uutuuskirjassaan Haig väittää, että tyytymättömyyden tunteen aikaan saaminen on jopa tavoite monelle medialle. Kenties niiden itsensä huomaamatta.
Suomessa on ankeaa, pakko päästä brunssille Berliiniin.
Muotilehdet, lifestyle-blogit tai Instagramin jumppakovikset eivät suinkaan voimauta. Päinvastoin. Ne jättävät lukijansa levottomuuden valtaan, koska niissä nähtävät vaatteet, kropat ja asunnot ovat saavuttamattomissamme.
Huomaamattamme vertailemme itseämme näkemäämme ja tyytymättömyys omaan elämäämme alkaa salakavalasti kasvaa. Meidän pitäisi näyttää laihemmilta tai lihaksikkaammilta. Valkoinen kausi on ohi ja kodin tulisi nyt näyttää värikkäämmältä. Suomessa on ankeaa, pakko päästä brunssille Berliiniin.
Eräänlaiseen loputtomaan lähitulevaisuuden jahtaamiseen perustuu myös sosiaalinen media. Facebook, Instagram ja muut erittäin taitavasti rakennetut palvelut pyrkivät siihen, ettei meille niidenkään parissa pääse syntymään valmiiksi saamisen tunnetta. Yksikään käyttökerta ei koskaan pääty viestiin ”Onnea! Olet katsonut nyt kaiken. Ole hyvä ja sulje nyt luuri”. Aina tarjolla on kavereiden uusia kuvia, kuulumisia tai hupsuja pikkuvideoita.
Aivomme kun eivät palkitse meitä mielihyvähormonilla itse sisällön katsomisen, vaan seuraavan pikkupätkän odottelun johdosta.
Sosiaalisen median koukuttavuus perustuu aivojen mielihyväkeskuksen toistuvaan aktivoimiseen. Kyse on alati liikkuvalle rastille suunnistamisesta. Aivomme kun eivät palkitse meitä mielihyvähormonilla itse sisällön katsomisen, vaan seuraavan pikkupätkän odottelun johdosta. Näytön loputtoman kuvavirran rullaaminen vain jatkuu, mutta tyytyväisyyden täyteistä tunnetta ei näy, eikä kuulu.
Ei mikään ihme, että niin moni harrastaa nykyään leipomista, askartelua, neulontaa tai maratonjuoksua. Koulu, työ ja sosiaalinen media eivät tarjoa asioiden valmiiksi saamisen tunnetta, joten joudumme hakemaan sen kokemuksen harrastusten parista.
Mutta ehkä tässä elämänmittaisessa suunnistuksessa kyse ei ole laisinkaan sille rastille pääsemisestä. Kyse on siitä, että kompassineula näyttää oikeaan suuntaan, joka itsessään on kuin onkin päämäärää tärkeämpi.
Kuntoilussa ei tarvitse tavoitella sixpackia, vaan tärkeintä on että liikkuu. Silloin pysyy jouhevampana ja elää pidempään.
Opiskelun varsinaisena tavoitteena ei ole lakin saaminen, vaan eloa laaja-alaisesti sulostuttavien tietojen ja taitojen hankinta. Erityisen hölmöä on tavoitella jotain, jonka saavuttamiseen ei voi itse vaikuttaa. Kuten tuuheaa tukkaa.
Tiettävästi meidän kaikkien elämä on ainutkertainen. Sitä ei mielestäni kannata käyttää tyytymättömänä seuraavan vaiheen odotteluun tai ylipäätään minkään mitattavan tavoitteen saavuttamiseen. Suurinta elämisen taitoa osoittaa kyky nauttia siitä kaikesta, mitä meillä on juuri tässä ja nyt. Nimenomaan nyt. Aivan kuten Aki Sirkesalo sen kiteytti kappaleessaan Parempaa aikaa: ”Jos odotat aikaa, parempaa aikaa, odotat seuraavaan elämään”.
Jani Halme
Kirjoittaja on parikkalais-punavuorelainen luova johtaja, joka kokee kahdessa paikassa asumisen tuovan elämään runsaita henkisiä etuisuuksia.
Aiheesta voi keskustella 25.6. klo 16.00 asti.