BOSTON. Ei mitään järkeä. St. Louis Bluesin tarinassa tällä kaudella ei ole tolkun häivää. Puhumme tuhkimotarinasta, jollaista ei olla nähty koskaan aiemmin NHL:n historiassa. Tämä on tarina uskosta, tämä on tarina yhtenäisyydestä. St. Louis Bluesin on ennen muuta tarina periksiantamattomuudesta – sekä yksilö että joukkuetasolla.
Miten muuten on mahdollista, että tammikuun toisena päivänä jumbona sijalla 31 NHL:ssä maannut joukkue juhlii reilut kuusi kuukautta myöhemmin Stanley Cupia, jääkiekkomaailman vaikeimmin voitettavaa mestaruutta.
Mitään suurta mystiikkaa ei Bluesin satumaiseen tarinaan kuitenkaan liity, kyse on lopulta hyvin yksinkertaisista asioista.
Ensimmäinen näistä on maalivahtipeli. Tammikuun alkuun tultaessa ykkösvahti Jake Allen ei ollut saanut silmiäänkään kiinni kaukalossa. Vielä luokattomampaa oli Anaheimiin kaupatun Chad Johnsonin tekeminen. AHL-tason veskaripeli nakersi vaikeaa syksyä pelanneen joukkueen uskoa rotan lailla.
Aiemmin marraskuussa joukkue oli erottanut päävalmentaja Mike Yeon sen jälkeen, kun ryhmä oli Kings-tappion jälkeen pudonnut keskisessä divisioonassa viimeiselle sijalle. Tuoreen päävalmentajan Craig Beruben oli vaikea kääntää kelkkaa, koska maalivahdit eivät saaneet mitään kiinni.
Sitten alkoi tapahtua.
Johnson kaupattiin Anaheimiin ja farmijoukkueen päävalmentaja ilmoitti joulun alla hyvin pelanneelle Ville Hussolle, että kohta tulee kutsu ylös, ole valmis. Husso kuitenkin loukkaantui heti joulun jälkeen, joten NHL:ään nostettiin Jordan Binnington, 25-vuotias farmijengin kakkosmaalivahti.
Binnington oli pelannut ennen tätä kautta yhden pelin NHL:ää.
Tämän jälkeen ”St. Loossa” ei ollut mikään ennallaan. Binnington aloitti kauden Philadelphiassa nollapelillä ja dominoi sen jälkeen NHL:n veskarimarkkinoita läpi kevään, miten tahtoi. Samalla palautui joukkueen usko ja ryhmä alkoi taas pelata toisilleen.
Samaan aikaan syntyi hieno tarina kaukalon ulkopuolella. NFL:ää philadelphialaisessa ravintolassa Flyers-ottelun alla katsomassa olleet Blues-pelaajat innostuivat ravintolassa toistuvasti soitetusta Laura Braniganin kasarihitistä nimeltä ”Gloria”. Kun joukkue sitten voitti Philadelphian, pelaajat vaihtoivat Glorian voittobiisiksi.
Nyt Gloria on St. Louisissa tarina itsessään. Voittopelien jälkeen Gloria raikaa kaikissa kuppiloissa yötä päivää.
Kun St. Louis alkoi Binningtonin saapumisen jälkeen voittamaan, sitä ei pysäyttänyt enää mikään. Tämän vuoden Blues on kokenut vuosien saatossa, ja varsinkin tällä kaudella, niin paljon, ettei se romahda enää mistään. Esimerkkejä löytyy pudotuspeleistäkin useita. Esimerkiksi toisella kierroksella se oli voitoin 2–3 tappiolla Dallasia vastaan joutuen vieläpä kuutospeliin vieraskaukaloon.
Loppuotteluissa se voitti Bostonin kotijäällä kolmesti neljällä yrittämällä.
Ja se Binnington …
Kanadalaismaalivahti pelasi Stanley Cupin finaaleissa uskomattomat ottelut etenkin viitos- ja seiskapeleissä, ja vieläpä Bostonin kotikaukalossa. Binningtonin pöljät päivät Bostonissa ovat suurin yksittäinen tekijä mestaruuden takana. Etenkin seiskapelissä Boston olisi voinut johtaa ottelua kymmenen minuutin kohdalla 2-0 tai 3-0, mutta Binnington venyi kerta toisensa jälkeen huimiin pelastuksiin.
Lopulta erätauolle lähdettiin vieraiden 2-0-johdossa. Isku Bruinsin palleaan oli valtava – ja se tuli Binningtonilta.
Eikä Bluesin ainoa huima kasvutarina löydy maalinsuulta.
Sitkeyttä ja kasvutarinaa huokui myös Ryan O’Reilly, joka oli vielä vuosi sitten Buffalossa jonkinlainen yleinen naurunaihe ympäri liigan. Luuserin leima oli lyöty kanadalaiselle otsaan jo kauan aikaa sitten. O’Reillyn johtamisominaisuuksiin oli kauden alla yhtä paljon uskoa kuin Bluesin Stanley Cup-voittoon tammikuun toisena, pyöreä nolla. Mutta kuinkas ollakaan, O’Reilly pelasi aivan järkyttävän upean kevään ja etenkin finaalisarjan.
Blues-sentteristä tuli ensimmäinen neljässä peräkkäisessä finaaliottelussa maalinteossa onnistunut pelaaja sitten Wayne Gretzkyn (1985). Eikä kyse edes ollut maaleista. O’Reilly hoiti aloitukset, tappoi jäähyjä, taklasi, riisti ja raastoi, pelasi toisin sanoen äärimmäisen laadukasta kahdensadan jalan peliä.
Eli teki juuri sitä, mihin hänen ei uskottu pystyvän.
Juuri tämän vuoksi Blues on yksi sympaattisimpia voittajia koskaan. Tämä tarina on opetus jokaiselle lajin parissa toimivalle: koskaan ei pitäisi luopua toivosta tai tuomita ketään ikuiseen kadotukseen. Ennen kuin lihava nainen on laulanut Laura Braniganin Glorian viimeisen kerran, toivoa on.
Jos on halua, jos on sitoutumista. Blues oli joukkue, jossa jokainen toivoi aidosti sydämestään onnistumista vierustoverille. Eikä tämä ole isojen egojen liigassa todellakaan itsestäänselvyys. Tämä joukkue oli kaikkien vaikeuksien jälkeen valmis menemään miten pitkälle tahansa toistensa puolesta.
Soittakaa sitä Gloriaa!
Lue lisää:
Bostonin ja Raskin haaveet kaatuivat – St. Louis juhlii Stanley Cupia!