“Mä oon vaan niin kranttu." Tyypillinen ikäiseni sinkun suusta kuultu lause. Sinkut ovat itsekin omaksuneet sen heille syötetyn totuuden, että heidän siviilisäätynsä johtuu heidän omasta turhamaisuudestaan. Senkin ikisinkku, parjasi eräs tuttavani kerran kun en innostunut hänen paritusyrityksestään kapakassa. Miksi minun olisi pitänyt innostua väkisin naittamisesta? Ilmeisesti siksi, että olen 30 ja “edelleen” sinkku. Edelleen siis jollain tavalla vajavainen – tämä ajatushan taustalla väreilee.
Kranttuilu on erityisen kiellettyä nuorille, koulutetuille ja päämäärätietoisille naisille. Meille kun ei mikään kelpaa. Tässäkin meillä on Pete, ihan kivannäköinen, kiltti, huomioonottava, empaattinen, turvallinen suomalainen mies. Hän on edelleen sinkku, vaikka tekee parhaansa deittailumarkkinoilla. Tällaisia tarinoita on media ollut viime vuosina pullollaan.
Google-osumien määrä on hurja, kun hakukenttään kirjoittaa “hyvä mies ei kelpaa” tai “tavallinen mies ei kelpaa”.
Eihän ystäviäkään "kelpuuteta" elämään.Ystävät saapuvat elämään luonnollisesti, pyytämättä, yllättäenkin. Samalla tavalla minä suhtaudun romanttisiin suhteisiin. Ne tulevat osaksi elämää, kun ovat tullakseen ja jos ne eivät tunnu luonnollisilta tai tuo elämään voittopuolisesti hyvää, niin miksi niissä pitäisi pysyä?
Sallin toki sen, että jotkut ihmiset ovat parisuhteessa vain tavan vuoksi tai toteuttaakseen kirjoittamattomia sääntöjä, totuttua ja opittua mallia. Mutta jos ihminen ei halua olla parisuhteessa tavan vuoksi, niin täytyykö hänet leimata krantuksi?
Palaan vielä ikisinkun käsitteeseen. Sehän on sukua vanhanpiian ja peräkammarin pojan määreille, jotka, luojan kiitos, alkavat vihdoin jäädä puheissamme historiaan.
Ikisinkun käsite kuitenkin ikävällä tavalla toisintaa sitä arvomaailmaa, jota vanhentuneemmat sanat ovat olleet aikoinaan luomassa, vahvistamassa ja ylläpitämässä. Ikuisesti sinkku, ikuisesti kesken, ikuisesti vajaa, ikuisesti vailla.
Sanaan sisältyy myös arvoasetelma: kyllähän nyt ihmisessä itsessään on jotain vikaa, jos hän vielä yli kolmekymppisenä on sinkku.
Huvittavaa on, että tähän ajatteluun olen itsekin ystävieni kanssa sortunut sinkkuvuosieni varrella. “Onhan tossa miehessä jotain vikaa, jos se vielä ton ikäisenä on yksin”, olen saattanut todeta viinilasillisen äärellä ystävälleni.
Ai miten niin muka on? Syitä sinkkuudelle on lukuisia, eikä mielestäni yhdenkään niistä syistä tarvitse tuomita ketään vialliseksi.
Kranttuuspuhe liittyy myös puheeseen synnytystalkoista. Kun eiväthän ne krantut sitten usein lisäännykään tai sitten lisääntyvät turhan vanhoina. Synnyttäjien keski-ikä on noussut, eikä siitä mielestäni kannata olla huolissaan. Eiköhän kyse ole ihan normaalista yhteiskunnallisesta kehityksestä: sukupuolten välinen tasa-arvo on lisääntynyt ja sitä myöten myös naisten uraorientoituneisuus. Tämä luonnollisesti johtaa siihen, että yhä useampi lykkää perheen perustamista. On myös opeteltava ymmärtämään, että lapsen hankkimisen tavat ovat moninaistuneet – yhä useampi perustaa perheen yksin tai esimerkiksi kumppanuusvanhemmuuden kautta. Joku taas ei lainkaan ja senkin pitäisi olla yleisesti hyväksyttyä.
Mitä jos vietäisiin adjektiivi kranttu kuitenkin takaisin sinne, minne se kuuluu – objektiivisesti ottaenhan ihminen voi olla kranttu vaikkapa jos hän ei suostu maistamaan jotakin itselleen uutta ruokalajia. Mutta jos hän ei halua naapurin kivan Peten kanssa naimisiin, niin se on vain hänen valintansa.
Ilona Koivisto on Ylen Metropoli-toimituksen verkkotuottaja, feministi ja sinkkuuden kokemusasiantuntija.
Aiheesta voi keskustella 23.6. klo 18.00 asti.
Lue myös:
Ilona Koivisto: Sinkkuus pakottaa pärjäämään ilman ympärivuorokautista olkapäätä