”En halua lapsia, koska ilmastonmuutos tekee elämästä maapallolla niin kauheaa.” Muistan, kun kuulin ensimmäisen kerran jonkun sanovan, ettei halua omia lapsia ilmastonmuutoksen takia. Puhe ei ollut vain siitä, että meitä on maapallolla liikaa, vaan myös siitä, että ilmastokriisin takia elämä muuttuu taisteluksi – jopa siinä määrin, ettei se ole elämisen arvoista.
Pidin ajatusta liioitteluna. Varmaan ajattelin, että no, nuori ihminen, mieltä ehtii muuttaa.
Tänä kesänä olen kuullut saman ajatuksen omalta lapselta, hänen ystäviltään, junassa vieressäni istuneelta naiselta, joka on nähnyt työssään, mitä ympäristökriisit ja niitä seuraavat konfliktit tekevät jo nyt elämälle.
Enää ajatus ei hätkäytä. Kun lukee – ei dystopioita, vaan tieteellisesti todistettua tietoa tulevaisuuden skenaarioista lämpenevällä maapallolla – saa kiinni tunteesta, joka saa ajattelemaan näin.
Sen sijaan, että leimaamme nuoret draamailijoiksi, pitäisi ymmärtää sitä eksistentiaalista ahdistusta ja pelkoa, jota ilmasto- ja ympäristökysymykset aiheuttavat niissä, joiden kohdalla skenaariot eivät sijaitse epämääräisessä ”tulevaisuudessa”, vaan omassa ja mahdollisten omien lasten elämässä.
Minusta on suuri tulkintavirhe leimata esimerkiksi vegaanit tai maata pitkin matkustajat yksilösuorittajiksi, jotka yrittävät kohottaa itsensä hyveellisiksi elämäntapajeesuksiksi. Puhutaan esimerkiksi identiteettipolitiikasta, jonka sanotaan peittävän alleen todelliset yhteiskunnalliset kysymykset ja kääntävän huomion yksilöön ja hänen tunteisiinsa. Voi tietenkin käydä niin, että jos toisilta lähtee työ ja toimeentulo, ja toiset puhuvat transihmisille sopivista vessakylteistä, viestit ovat epäsynkassa – ja tästä hyötyvät lähinnä Trump ja kaltaisensa. Mutta minusta ongelma ei ole vain identiteettipolitiikka, vaan se, että kaikki elämäntapavalinnat ja poliittinen toiminta leimataan lähinnä tunteelliseksi itseilmaisuksi. Tässä tulkinnassa kieltäydytään näkemästä sekä omien arvojen mukaisen elämän poliittiset motiivit että henkilökohtaisten valintojen rinnalla vaikuttava joukkovoima.
Ei vegaaninen elämä – tai omasta lapsihaaveesta luopuminen – ihan niin yksinkertaista ole, että sen tekisi ihan vain pitääkseen yllä jotain egoprojektia.
Tulkintojen ero on iso:
Voimme väittää, että nykyihminen käpertyy politiikassakin itseensä. Minä ja minun ruoka, väri, sukupuoli, seksuaalisuus, ahdistus, ja salitreeni.
Tai sitten voimme nähdä varsinkin nuorissa kansalaisuuden ja poliittisen toimijuuden uuden nousun. Ihminen, joka tunnistaa muutoksen tarpeen ja reagoi siihen muuttamalla omia elin- ja puhetapojaan, ei ole itsekeskeinen. Ei vegaaninen elämä – tai omasta lapsihaaveesta luopuminen – ihan niin yksinkertaista ole, että sen tekisi ihan vain pitääkseen yllä jotain egoprojektia. Ei ihmisellä ole iso kuva hukassa, vaan ihan poikkeuksellisen hyvin hallussa, jos hän politisoi sukupuolen, ruuan, liikkumisen, ja nyt myös lisääntymisen.
Lisäksi: onko tosiaan niin, että ne, jotka jaksavat puhua vaikkapa transihmisten oikeuksista tai kestävästä ruuantuotannosta, ovat täysin sokeita muille epäkohdille, kuten luokkakysymyksille?
Tulee vielä ikävä aikoja, jolloin ärsyynnyttiin siitä, että jotkut halusivat olla osa ratkaisua ja kehtasivat kertoa siitä muillekin.
Maailman kohtalonkysymykset eivät ratkea yksilöiden valinnoilla. On silti outoa leimata henkilökohtaiset valinnat ja niistä puhuminen hyvesignaloinniksi, jeesusteluksi tai vouhotukseksi. Vaikuttaminen – perinteinen ja uudempi - toimii niin, että oman toiminnan lisäksi yritetään vakuuttaa muita liittymään mukaan, kaikkien maiden proletaarit ja ympäristötuhoa pelkäävät, liittykää yhteen!
Itse en ole kovin toiveikas ilmastokriisin poliittisen ratkaisun suhteen. Itse asiassa mietin koko demokratian kestävyyttä, jos ja kun ympäristökriisejä ei onnistuta ratkaisemaan. Poikkeustilassa otetaan käyttöön autoritaariset keinot, on poikkeustilan syy sitten sota tai ilmastopakolaisuus. Tulee vielä ikävä aikoja, jolloin ärsyynnyttiin siitä, että jotkut halusivat olla osa ratkaisua ja kehtasivat kertoa siitä muillekin.
Länsimaisen ihmisen ympäristöteot kehystetään usein paitsi egoprojektina, myös toivottomuutena ja luopumisena. Mutta ei ihminen välttämättä luovu lihasta, lentämisestä tai lisääntymisestä, vaan haluaa tehdä näin. Sitä ikään kuin luopuu olemasta osa tuhoa. Se voi tuntua itsestä välttämättömältä, vaikka ymmärtäisi hyvin, että näin ei koko maailma pelastu, ja ympärillä on tuhat muutakin pirullista ongelmaa.
Reetta Räty
Kirjoittaja on toimittaja, joka odottelee radikaalin ympäristöpuolueen syntyä.
Lue myös:
Riku Siivosen kolumni: Ihmiset rakastavat taas kommunismia, tavallaan
Inka Meron kolumni: Perusta yritys, ryhdy tutkijaksi tai tee molemmat ja pelasta maailma
Roope Lipastin kolumni: Joskus kannattaisi kokeilla olla väärässä
Aiheesta voi keskustella 4.7. klo 16.00 asti.