Kieliaktivisti ja muusikko Adam Huuva keittelee kahvia lapsuudenkotinsa keittiössä Pohjois-Ruotsin Haaparannalla Marielundissa – tai Mattilassa, kuten hän itse asuinaluetta kutsuu.
Pääpiirtein 1980-luvulla rakennettua pientaloaluetta voisi ajatella ruotsalaisen omakotilähiön perikuvana: siistit pihat, Ruotsin pienoisliput kuistinpylväissä, punavalkoraitaiset markiisit ikkunoiden suojana. Ja on se sitäkin.
Mutta Marielundissa tiivistyy paljon siitä, mitä Huuva on kokenut identiteettinsä ja kotikielensä suhteen. Ruotsalaiseen pikkukaupunkiin nousseelle uudelle omakotialueelle asettui aikanaan paljon ruotsinsuomalaisia, oli levottomuutta ja se sai rauhattoman alueen maineen.
Vielä 1980-luvun alussa, kun Huuva perheineen muutti taloon, aluetta kutsuttiin Mattilaksi.
– Mattilan kylässä asuneet eivät halunneet tulla kytketyksi nimen puolesta tähän suomalaisten asuttamaan alueeseen, joten Mattilan omakotialueen nimi muutettiin Marielundiksi, Huuva kertoo.
Virallisesti nimenmuutoksen syynä oli sekaannuksen välttäminen.
Huuvan mielestä sama ylenkatse suomalaisuutta ja suomen kieltä kohtaan näkyy tänäkin päivänä muun muassa Ruotsin Tornionlaakson kielipolitiikassa. Tornionlaakson kieliaktiivit kutsuvat puhumaansa kieltä meänkieleksi.
Huuva kertoo mieluummin puhuvansa suomea. Tai tarkemmin suomen murretta.
– Murre on tärkeä. Mutta se on minulle murre, ei kieli.
Meänkielen taustalla 200 vuoden traumat
Väite on monille muille Pohjois-Ruotsin kieliaktivisteille tulenarka, sillä meänkielen aseman parantamisessa keskeistä on ollut sen saaminen tunnustetuksi vähemmistökieleksi Ruotsissa muun muassa Haaparannalla, Jällivaarassa, Kiirunassa, Pajalassa ja Ruotsin Ylitorniolla.
Tampereen yliopiston suomen kielen apulaisprofessori Johanna Vaattovaara muistuttaa, että tärkeintä on se, miten puhujat itse asian mieltävät.
– Suomessa Tornionlaakson murteen nimittämiselle kieleksi ei ole mitään perusteita, mutta Ruotsissa tilanne on toinen. Siellä taustalla on Tornionlaakson kielivähemmistön 200 vuoden trauma kielen kieltämisestä ja väheksymisestä. Tämä poliittinen näkökulma ei välttämättä ole kielen puhujille itselleen aivan ongelmaton, Vaattovaara sanoo.
Arviot meänkielen puhujien määrästä vaihtelevat. Ruotsin virallisen laskelman mukaan heitä on maassa noin 50–60 000, kieliasiaa ajava Ruotsin tornionlaaksolaisten yhdistys STR-T puolestaan arvioi määräksi noin 75 000 ihmistä.
Suomeen parantumaan kielitraumoista
Adam Huuvalle taistelu oman identiteetin ja kielen puolesta kävi kolmikymppisenä liian raskaaksi. Vuonna 2010 edessä oli muutto Suomeen. Uusi koti löytyi läheltä, Torniosta.
Matkaa on vähän eikä muutos maisemassa ole suuri. Henkisesti muutto oli kuitenkin tuulahdus raikasta ilmaa.
– Muutin Suomeen paranemaan kielisorron traumoista. Tykkäsin asua Suomessa ja koin, että pystyin päästämään irti näistä asioista. Elämä ei ollut jatkuvaa taistelua vaan pystyi keskittymään muihinkin asioihin, Huuva kuvailee.
Se on niin hienoa ja eksoottista ja omaa. Ja samalla se on kuitenkin suomea.
Adam Huuva
Perhesyistä Huuva palasi Ruotsiin toukokuussa, saatuaan sitä ennen Suomen ja Ruotsin kaksoiskansalaisuuden. Mutta kuka meänkielisen reggaebändin solisti, kieliaktivisti Adam Huuva sitten on? Meänkielinen, suomalainen, ruotsalainen vai jotain muuta?
– Ruotsinsuomalainen. Ruotsissa syntynyt ruotsinsuomalainen, koska määrittelen sen ruotsinsuomalaisuudenkin kielen kautta. Eikä sekään sovi muottiin, Huuva sanoo.
Ovatko tornionlaaksolaiset Ruotsin alkuperäiskansa?
Tornionlaaksolaisten yhdistys STR-T:n on ajanut meänkielisten asemaa vuodesta 1981. Yhdistyksen tavoitteena on muun muassa, että Ruotsin valtio asettaisi totuus- ja sovintokomission selvittämään meänkielisen vähemmistön asemaa ja kohtelua.
– Olemme jättäneet siitä eduskunnalle ehdotuksen, joka sisältää organisaation ja budjetin ja toiveissa olisi, että jo pian lomien jälkeen voitaisiin päästä asiassa eteenpäin, sanoo STR-T:n toiminnanjohtaja Maja Mella.
STR-T:n mielestä Ruotsin valtion pitäisi myös tutkia, ovatko tornionlaaksolaiset Pohjois-Ruotsin toinen alkuperäiskansa saamelaisten rinnalla.
– Tästä on liian vähän tutkimusta olemassa. Me toivoisimme, että asiasta saataisiin lisää tietoa, Mella sanoo.
Kysymys on melko arka poliittisesti, mutta samalla toki varsin ajankohtainen. Se liittyy myös Suomessa juuri nyt käytävään keskusteluun saamelaismääritelmästä ja metsäsaamelaisten tai -lappalaisten asemasta.
Sole mikhään – tornionlaaksolaista machoilua
Huuvaa meänkielen aseman ja erityisyyden korostaminen huvittaa, mutta myös ärsyttää. Hänen mielestään koko meänkieli-tohina Meänmaan lippuineen on tietoista erontekoa Suomesta ja suomen kielestä ja myös muista etnisistä ryhmistä Ruotsissa.
– Se on niin hienoa ja eksoottista ja omaa. Ja samalla se on kuitenkin suomea, ja suomi ei koskaan ole saanut nauttia samanlaista hehkutusta, Huuva sanoo.
Tilanne on jakomielinen, sillä samaan aikaan Huuva hyödyntää avoimesti meänkieltä ja tornionlaakson ruotsinsuomalaista identiteettiään The Meänland -nimisen yhtyeensä kautta.
The Meänlandia on kuvailtu maailman ainoaksi meänkieliseksi reggaebändiksi. Yhtyeen alkukipinä oli ahdistuksessa, jota Huuva koki suomenkielisenä Ruotsissa.
Yksi The Meänlandin suosituista kappaleista on tornionlaaksolaista asennetta uhkuva Sole mikhään(Youtube).
Eukkoki lähti matkhaan naapurin,
joten tiesin mihin taloon suuntaisin.
Tahoin naapuria nöyryttää,
kovvaa jätkää vaimon eessä esittää.
Sole mikhään. Eikka turphaan mua veti, sole mikhään.
Sole mikhään, lähti taju multa heti, sole mikhään.
Sole mikhään, vaikka ittesä munas, sole mikhään.
Sole mikhään, Eikka lissää vielä lupas, sole mikhään.
– Täällä on varmaan sellaista machoilua. Hoetaan, että "sole mikhään", vaikka olisi kuinka paha paikka. Pitää vain karaistua, mennä eteenpäin, vaikka menisi kuinka huonosti, Huuva kuvailee.
Tekohengitys ei kieltä pelasta
Meänkieltä on voinut opiskella kouluissa ilman lähtötaitoja vuodesta 2015. Lisäksi Pohjois-Ruotsissa järjestetään esimerkiksi meänkieli-leirejä.
Huuvan mielestä tämä on kuitenkin tekohengitystä: meänkieltä tai suomea taitavien lasten määrä on liian pieni, eikä pelkkä meänkielen opiskelu riitä pelastamaan sitä eläväksi.
– Ei se riitä, että opiskellaan meänkieltä tai suomea. Pitäisi saada opiskella kouluaineita omalla äidinkielellään tai kotikielellään, Huuva sanoo.
STR-T:n toiminnanjohtaja Maja Mella on kielen tulevaisuudesta toista mieltä. Hänen mukaansa kieliopinnot ovat nostaneet suosiotaan.
– Vaikka välissä on kaksikin polvea, joilta kieli on kadonnut, haluavat nuoret silti siirtää meänkieltä omille lapsilleen, Mella perustelee.
Siinä Mella on samaa mieltä Huuvan kanssa, että yhteiskunnan tuen pitäisi olla kouriintuntuvampaa: opettajia ja oppimateriaaleja tarvitaan lisää, ja saamen kielikeskuksen tapainen instituutio pitäisi luoda myös meänkielelle.
– Yleinen trendi maailmassa näyttää myös olevan se, että ilmapiiri erilaisia vähemmistöjä kohtaan on muuttunut tiukemmaksi. Mutta juuri nyt tuntuu positiiviselta, Mella sanoo.
Suomen Tornionlaakson meänkielestä väitellyt apulaisprofessori Johanna Vaattovaara muistuttaa, että salliva asenne vähemmistökielien eri käyttötapoja kohtaan on tärkeä.
– Ihannetilanteessa kieltä käytetään laajasti: sitä käytetään asiakirjakielenä, tutkimuksen kielenä, mutta sillä pitää myös saada kiroilla ja räpätä niin kuin kielen käyttäjät kulloinkin haluavat, Vaattovaara kannustaa.
Hänen mukaansa meänkieli-innostus on osa maailmanlaajuistakin vähemmistökielten elvyttämisen aaltoa. Sama on näkynyt esimerkiksi saamen kielten kohdalla Suomessa, kveeni Norjassa ja vaikkapa viimeaikainen kiinnostus karjalan kieleen.
Keskustele aiheesta klo 22 asti.
Lue myös: