Jokin aika sitten kohtasin ylitsepääsemättömän ongelman töissäni. En päässyt siitä yli enkä ympäri, vaikka kuinka hakkasin raivoisasti päätäni näppäimistöön. Vaikka yritin, en millään keksinyt miten lähestyä vaikeaa aihetta josta tuolloin kirjoitin.
Minut on kasvatettu siihen, että töissä tehdään, jumalauta, töitä.
Tunnin pyörittelyn jälkeen päätin, että tänään luistan hommista.
Suljin työkoneeni, kaivoin oman läppärini toimiston hämärässä nurkkauksessa esille ja siirryin keskellä työaikaa valtaamaan kaukaista galaksia eräässä pelissä, johon olen käyttänyt myös aivan liikaa vapaa-aikaani.
Tuntia myöhemmin katselin digitaalisen avaruusalukseni komentosillalta, kuinka komentamani laivaston torpedot kiitivät päin vihollistani. Sillä hetkellä, kun ihastelin laseraseiden valossa vastustajani lippulaivan roihuavaa romua mustan aukon painovoimakuilussa, jokin kytkin nytkähti alitajunnassani, ja näin viimein selvänä ratkaisun ongelmaan, joka oli minua aiemmin vaivannut.
Suljin läppärini,avasin uudelleen työkoneeni, kirjoitin jutun valmiiksi, kuittasin siitä kehut ja lähdin kotiin pelaamaan vähän lisää. Periaatteessa kaikki oli hyvin, mutta tunsin yhtä kaikki viiltävää syyllisyyttä.
Minusta tuntui, että olin tehnyt työni aivan päin helvettiä.
Eihän nyt työajalla voi pelata tietokonepelejä. Silti olin näin tehnyt, ja se oli kaiken lisäksi vielä kannattanut. Alitajuntani raksutti koko ajan taustalla ja tarjoili minulle ratkaisun työhöni sitten, kun ratkaisu syntyi jossain pienissä harmaissa nystyröissäni.
Mutta minut on kasvatettu siihen, että töissä tehdään, jumalauta, töitä. Jos työaika on kahdeksan tuntia päivässä, niin se kahdeksan tuntia upotetaan täysin työhön. Oli sitten pää kainalossa, viime yönä nukuttu puoli tuntia tai vaikka työuupumus kuristaisi kurkkua ja itkettäisi vessassa.
Saman huomaan monesta ikätoveristani ja kollegastani.
Meille ei myöskään riitä, että teemme töitä mielettömällä tahdilla, vaan ne pitää myös tehdä täydellisesti. Perfektionismi on yksi aikamme vitsauksia. Siinähän ei ole mitään vikaa, että pyrkii tekemään mahdollisimman hyvää jälkeä, mutta sekä opiskeluissa että töissä törmään jatkuvasti ihmisiin, jotka eivät saa vietyä tehtäviä loppuun asti, koska takaraivossa jyskyttää jatkuvasti pelko siitä, että mitä jos juuri tämä asia ei olekaan täydellinen. Mitä jos kaikki huomaavat, että juuri minä olen aivan paska ja huono?
Tässä puutuneessa pelossa sitten ajaudumme helposti levottomina kuluttamaan aikaa somessa tai pelaamaan työpaikan vessassa, ja sen lisäksi, että tuntee itsensä surkeaksi, tuntee myös syyllisyyttä työajan haaskaamisesta.
Koen, että oma sukupolveni ei ole pullamössöä, vaan enemmänkin katkera sitruuna, joka painaa itse itseään hedelmäpuristimeen ja tiristää viimeisetkin mehut ulos perfektionismin ja syyllisyydentunnon tarjoamalla väännöllä.
Perfektionisteille tiedoksi: Jos sen voi tehdä, se kannattaa tehdä huonosti. Sitten se on ainakin tehty, ja melko varmasti asiat ovat paremmin, kuin jos sitä tehtyä asiaa ei olisi (ydinvoimaloiden rakentajat: ÄLKÄÄ NOUDATTAKO TÄTÄ NEUVOA).
Nuorisoa on aina haukuttu pullamössösukupolveksi, joka välttelee oikeita töitä minkä kerkeää, ja on yleisesti pilalla.
Koen, että oma sukupolveni ei ole pullamössöä, vaan enemmänkin katkera sitruuna, joka painaa itse itseään hedelmäpuristimeen ja tiristää viimeisetkin mehut ulos perfektionismin ja syyllisyydentunnon tarjoamalla väännöllä.
Syy ei ole tietenkään pelkästään meidän tiristettyjen sitruunoiden, vaan myös nykyajan työkulttuurin.
Ihminen ei ole kone, mutta menee kyllä rikki kuin kone jos hänet puskee yli suorituskyvyn.
Työelämä kiihtyy koko ajan. Työnantajat tehostavat toimintaa, varsin usein irtisanomalla porukkaa, mikä tarkoittaa sitä, että samat hommat täytyy tehdä yhä vähemmällä väellä. Näin valtiontalous säästää tai osakkeenomistajat saavat revittyä enemmän tuohta ja tehostettujen työntekijöiden selkänahkaa. Työstressi ajaa ihmisiä loppuun ja masentuneiksi, kuten voi päätellä Kelan tilastoista.
Ihminen ei ole kone, mutta menee kyllä rikki kuin kone jos hänet puskee yli suorituskyvyn.
Tämä on typerää, koska levännyt työntekijä tekee työnsä kaikista parhaiten, yleensä noin 90 minuutin erissä, jonka jälkeen pitää löysäillä.
Eikä sillä työllä edes ole niin väliä. Minua ei kiinnosta raataa yli jaksamiseni, jotta joku sikarikas Westendissä saisi viisi euroa lisää osinkoja vuodessa, tai jotta valtio säästäisi näennäisesti vähän.
Jossain vaiheessa kannattaa myös elää, eikä vain maata kymmentuntisen päivän jälkeen sohvalla lopen uupuneena tehokkaasta työnteosta. Jos siis töissä ei meinaa sujua, ota takakeno, sipsejä ja tee jotain ihan muuta.
Itse haluan mieluummin muistella kuolinvuoteellani valloitettuja galakseja kuin työuupumussaikkua.
Tuukka Tervonen
Kirjoittaja on Jyväskylän Ylioppilaslehti Jylkkärin päätoimittaja joka vietti lomansa tehden töitä ja kokemalla syyllisyyttä siitä, ettei tehnyt tarpeeksi töitä.
Aiheesta voi keskustella 12.08. klo 18.00 asti.