Jalmari "Jallu" Koiranen oli persoona, jonka rikosylikomisario Juha Rautaheimo muistaa jo ensitapaamisesta vuodelta 1975. Hän oli pieni ja rähjäisen näköinen, metsäläistyyppinen hahmo, joka sohi kainalokepillään kadulla vastaantulevien naisten käsilaukkuja.
Helsingin poliisin henkilörekisterissä Jallun tekemiä pikkurikoksia on kirjattuna neljä paksua mapillista: varkauksia, näpistyksiä, petoksia, vahingontekoja, tuhopolttoja, ilkivaltaa ja niin edelleen.
– Vaikka hän jäi usein kiinni itse teosta, hän ei koskaan myöntänyt mitään, Rautaheimo kertoo.
Jallun vakiovastaus kuulusteluissa oli: ”Ei piä paikkaansa.” Hän oli joitain kertoja poliisin kanssa tekemisissä myös asianomistajana, kun hän oli joutunut pahoinpitelyn uhriksi. Hän kiisti silloinkin tietävänsä asiasta mitään.
Seuraavien vuosikymmenien aikana Rautaheimosta tuli tunnettu poliisi, joka profiloitui maamme suurimpien murhajuttujen tutkijana ja tutkinnanjohtajana. Hänen uransa varrelle mahtuu suomalaisen rikoshistorian tunnetuimpia tapauksia, kuten vuoden 1997 poliisisurmat, Turun panttivankidraama 2009 sekä 8-vuotiaan Vilja Eerikan murha 2012.
Jallu Koirasesta tuli puolestaan poliisien kahvihuoneessa kiertävä vitsi, ja Rautaheimo tuli joskus luvanneeksi, että hän tekee kuolemansyyntutkinnan, kun Jallusta joskus aika jättää. Näin lopulta myös tapahtui, mutta sitä ennen Rautaheimo ehti tehdä pitkän ja näyttävän uran murharyhmässä.
Turun panttivankijutun lunnasmiljoonat käteisenä takakontissa
Sunnuntaina 30. toukokuuta 2009 poliisille tehtiin katoamisilmoitus nuoresta naisesta, joka oli kadonnut asunnostaan Töölössä. Juha Rautaheimo oli kyseisenä viikonloppuna töissä ja juttuvastuussa, ja näin hänestä tuli tutkinnanjohtaja uransa kovimmassa ja laajimmassa rikostapauksessa.
Rautaheimo kuvaa Turun panttivankidraaman tutkinnan yksityiskohtia kymmenen sivun verran muistelmateoksessaan Hermo – murharyhmän mies (Siltala 2019). Vaikka operaatio ullakoksi nimetystä tapauksesta on tehty loputon määrä lehti- ja tv-juttuja ja yksi kirjakin, tutkinnanjohtajan kertomus yksityiskohtineen avaa siihen harvinaislaatuisen tulokulman.
Pian katoamisen jälkeen naisen omaiset saivat englanninkielisen kirjeen, jonka mukana oli valokuva. Kuvassa naisella oli kädessään tuore Iltalehti ja taustalla näkyi asuintalon ulkovintiltä vaikuttava paikka. Mukana oli myös kahdeksan miljoonan euron lunnasvaatimus.
Tapauksen selvittämiseksi muodostettiin poikkeuksellisen laaja toimintaorganisaatio: jutun parissa teki töitä enimmillään noin kaksisataa poliisia. Asunnostaan kaapattu nainen joutui olemaan panttivankina yli kahden viikon ajan turkulaiseen kerrostalosasuntoon rakennetussa pienessä vankikopissa.
Laajojen televalvontojen ja pitkäjänteisen yksityiskohtien tarkastustyön seurauksena poliisi pääsi tekijän jäljille.
– Yksi monista ihmeellisistä yksityiskohdista jutussa oli se, että kaappaaja onnistui saamaan haltuunsa koko lunnasrahasumman, Rautaheimo kirjoittaa.
Hän kertoo hakeneensa koko kahdeksan miljoonan euron lunnassumman henkilökohtaisesti Koneen Säätiön tiloista. Rahat oli jaoteltu kaappaajan vaatimusten mukaisesti seteleihin niin, että 500 euron seteleitä oli viiden miljoonan edestä, 200 euron seteleitä kaksi miljoonaa ja 100 euron seteleitä miljoona.
– Rahat painoivat yhteensä 33 kiloa. Kuljetin setelilaatikot yksin Tehtaankadulta Pasilan poliisitalolle siviilimallisen Ford Mondeon takakontissa.
Kaappauksen takana ollut Juha Turunen jäi lopulta kiinni lunnaiden maksamisen jälkeen seuranneessa operaatiossa. Poliisi pidätti hänet asunnosta, jonka hän oli hankkinut sieppausta varten Turun Resiinaraitilta. Turunen oli nukkumassa panttivankia varten rakentamassaan vankityrmässä.
Muutama päivä kiinnioton jälkeen Turunen tunnusti sieppauksen kaikkine huolellisesti valmisteltuine yksityiskohtineen. Maaliskuussa 2010 Helsingin käräjäoikeus tuomitsi Turusen yhdeksän vuoden vankeuteen. Tuomiosta ei valitettu.
Kun jutut on selvitetty, ne katoavat mielestä
Juha Rautaheimo jäi eläkkeelle neljä vuotta sitten palveltuaan 40 ja puoli vuotta Helsingin poliisin väkivaltarikosyksikössä eli niin sanotussa murharyhmässä. Viimeiset 25 vuotta hän toimi tutkinnanjohtajana operatiivisessa tutkinnassa, ja tämän myötä kasvot tulivat monille tutuiksi isojen poliisijuttujen tiedotustilaisuuksista, tv-uutisista ja lehtikuvista.
Turun panttivankitapauksen kaltaisiin valtaviin poliisijuttuihin liittyy usein paineita erityisesti jutun tutkinnanjohtajaa kohtaan. Rautaheimo sanoo oppineensa kestämään nämä paineet kohtalaisen hyvin, eivätkä jutut ole muutenkaan jääneet jälkeenpäin kummittelemaan mielessä.
– Yleensä kun tapaus on saatu selvitettyä ja tuomiot jaettu, olen onnistunut unohtamaan tai sysäämään asian pois mielestä.
Rautaheimon mukaan henkirikosten selvittäminen alkaa käytännössä aina vainajan viimeisten liikkeiden selvittämisellä. Siksi vaikeimpia tutkittavia ovat henkirikostapaukset, joissa surmattu ihminen löytyy maastosta, eikä saatavilla ole minkäänlaista tietoa uhrin henkilöllisyydestä.
Tällainen tapaus osui Rautaheimon kohdalle vielä aivan hänen poliisin uransa loppumetreillä.
Laajasalon pyjamanaisen tunnistamisessa auttoi sattuma
Sunnuntaina 12. lokakuuta 2014 Laajasalon öljysatamasta löytyi tuntemattoman naisen ruumis.
Merestä löytyneellä vainajalla oli yllään vain yöpuku, ei mitään henkilöllisyydestä kertovaa. Samana iltana tehty ruumiinavaus kertoi, että naista oli kuristettu ja hukutettu.
Tuntemattoman vainajan henkilöllisyyttä voidaan pyrkiä selvittämään monin eri tavoin: käydään kadonneiden rekisteriä läpi, tutkitaan hampaita, sormenjälkiä, dna:ta, kysytään yleisövihjeitä ja niin edelleen.
Laajasalon tapauksen ratkeamiseen johti lopulta onnekas sattuma: naisen sormenjäljet oli otettu noin parikymmentä vuotta aiemmin toisen tapauksen yhteydessä poliisin rekisteriin, ja ne löytyivät sieltä edelleen.
Näin henkilöllisyys saatiin selville ja puhelintietojen ja muutamien muiden johtolankojen avulla selvisi, että surmaaja oli naisen naapuriportaassa asunut mies, jota uhri ei tuntenut entuudestaan.
Surmaaja oli ulkoiluttanut koiraansa ja jostain syystä pahoinpidellyt tätä remmillä. Naapuriportaan nainen kuuli metelin, ja tuli yöpuvussa ulos moittimaan miestä. Mies menetti hermonsa ja löi naista niin, että tämä kaatui tajuttomana maahan.
Hetkeä myöhemmin mies sulloi naisen autonsa peräkonttiin ja ajoi monen mutkan kautta Laajasalon vanhaan öljysatamaan, jossa hän heitti naisen mereen.
Tekijä saatiin kiinni neljä päivää ruumiin löytymisen jälkeen, ja hän tunnusti teon lähes saman tien. Hänet tuomittiin käräjillä murhasta elinkautiseen.
Tuomio pysyi ennallaan hovioikeudessa eikä korkein oikeus ottanut juttua tutkittavakseen, joten tuomiosta tuli lainvoimainen.
Eläkkeelle jäänyt Juha Rautaheimo osallistui tapauksen oikeuskäsittelyyn istumalla yleisön joukossa.
– Tapaus oli erityinen, ja on aina kiinnostavaa nähdä, millä lailla asia tuodaan oikeudessa esiin. Siihen vaikuttaa niin moni asia: millainen syyttäjä on ja kuinka hän osaa asian esitellä. Myös puolustusasianajajan työskentelyä on kiinnostava seurata, joskus siinä yritetään vähän pestä mustaa valkoiseksi. Yleensä murha yritetään aina kääntää tapoksi.
Jallu Koiranen jätti oudon jäljen
Suomessa kuolemansyyn selvittäminen on joko lääkärin tai poliisin tehtävä. Jos kuolema on yllättävä, vainaja on tuntematon tai kuolema on sattunut muuten erityisissä olosuhteissa, tehtävän tekee poliisi.
Helsingin väkivaltarikosyksikön työntekijät käyvät vuosittain noin tuhannella kuolemantapauspaikalla. Helmikuun 14. päivä vuonna 2008 Juha Rautaheimo hälytettiin tällaiselle keikalle.
Rautaheimo istui Helsingin poliisin väkivaltarikosyksikön kahvihuoneessa, kun sisään käveli yksikön päivystäjä Kari Marttila ja kuulutti suureen ääneen, että Rautaheimon täytyy lähteä keikalle.
Kahvihuoneessa vitsailun kohteena vuosikaudet ollut Jallu Koiranen oli kuollut Diakonissalaitoksen Sällikodissa.
Rautaheimo oli luvannut tämän tehtävän hoitaa, mutta hän epäili keikkaa viimeiseen asti työkavereiden pilaksi.
– Kun sinne keikalle sitten lopulta jouduin, luulin että kyseessä on työkaverien järjestämä suuri kusetus, Rautaheimo sanoo.
Vaan ei ollut. Koiranen oli saapunut iltapäivällä Sällikotiin iloisessa humalassa. Hän ei valitellut vaivojaan eikä käytöksessä ollut mitään tavallisesta poikkeavaa.
Jallun kuolemasta ei ruumiinavauksessakaan löytynyt mitään rikokseen viittaavaa eikä suurempaa mystiikkaa. Hän vain kuoli.
Juha Rautaheimo omisti kirjastaan kokonaisen luvun Koiraselle, koska tämä oli kertakaikkiaan niin erikoinen hahmo. He olivat kohdanneet toisensa vuosikymmenten aikana niin monta kertaa, että Rautaheimo muisti Koirasen henkilötiedot ulkoa.
Vaikka toinen oli poliisi ja toinen rosvo, kaksikon välille kehkeytyi jonkinlainen pitkäkestoinen ystävyyssuhde.
– Luulen, että kaikki ikäluokkani poliisit Helsingissä tunsivat tai vähintään tiesivät Jalmari Koirasen. En ole varmaankaan ainoa, joka jäi häntä oudosti kaipaamaan.