Keskellä kesän helteitä Helsingin Sanomat kertoi, miten politiikka viilentää tunnelmaa monissa suomalaisissa kodeissa. Lehti oli koonnut yhteen lukijoiden tarinoita, joissa sydämet olivat särkyneet ja ystävät jättäneet poliittisten mielipiteiden vuoksi.
Mies haukkui mielisairaaksi, kun vaimo äänesti vihreitä. Suku syrji omaa perhettä, kun kotona päätettiin kannattaa Jussi Halla-ahoa (ps.). Toinen ystävä hurahti ”ilmastodenialismiin”, toinen ”ilmastofanatismiin” – ja siinä sitten olikin kestämistä.
Oli riidelty, huudettu, vihattu ja itketty – politiikasta.
Eikä riidoilta vältytä ammattilaistenkaan piireissä. Seura-lehden taannoisessa jutussa eräs kansanedustaja kertoi, ettei eduskunnassa enää paiskata kättä tiukan väittelyn jälkeen.
Jännitteet jäävät päälle, toisin kuin aiemmin.
Juttuja lukiessa olen ajatellut niitä puheita, joissa politiikka kuvataan pelkkänä kyynisenä valtapelinä. Näytelmänä, jossa millään ei oikeastaan ole mitään merkitystä, sillä lopulta kaikki periaatteet ovat aina kaupan.
Niin tavallisten suomalaisten kuin ammattipoliitikkojenkin tarinoista välittyy hyvin toisenlainen todellisuus. Niistä välittyy ajatus maailmankuvista, jotka törmäävät keskenään. Syvältä meistä kumpuavista arvovalinnoista ja asenteista, jotka päätyvät kiistelyn kohteeksi, sillä haluamme puolustaa sitä, mikä on meille tärkeää.
Se todistaa, ettei puoluekanta ole kuin mikä tahansa hyödyke, joka kaupasta ostetaan. Eikä jonkin asian puolella oleminen tai sen vastustaminen ole ainoastaan omakuvaa pönkittävää hyve- tai pahesignalointia.
Asioilla on aivan oikeasti meille merkitystä.
Niin pitkään kun asia on meille etäinen, vain lukuja tutkimuspapereissa, emme saa siitä kiinni. Tarvitaan tunnetta, jotta kipinä syttyy ja toiminta alkaa.
Elämäni aikana olen törmännyt lukuisiin ihmisiin, jotka vannovat mielellään rationaalisuuden nimiin.
Faktat ja ”looginen ajattelu” ovat heille puheissa tavoiteltavaa, ja politiikkakin saisi olla mielellään kuin laskentoa. Yksi plus yksi on kaksi, näin selkeää tämä kaikki on!
Mutta usein tutut loogikotkaan eivät ole aivan hikeentymättä, kun jokin itselle tärkeäksi koettu asia on uhattuna. Politiikka onkin lopulta tunnelaji.
Ja tunteella tekemisessä on hyvätkin puolensa. Kun pelissä on tunteet, osoitamme, että välitämme. Esimerkkinä voi toimia niin vanhustenhoiva kuin vaikkapa ilmastonmuutos. Niin pitkään kun asia on meille etäinen, vain lukuja tutkimuspapereissa, emme saa siitä kiinni.
Tarvitaan tunnetta, jotta kipinä syttyy ja toiminta alkaa. Ja lopulta politiikassa on kyse toiminnasta.
Tunnepitoisella keskustelulla on myös varjopuolensa.
Muutama viikko sitten maailman johtajat kokoontuivat New Yorkiin ilmastokokoukseen. Sen sijaan, että olisin nähnyt kovin montaa keskustelua ilmastosta tai kokouksen agendasta, näin sitäkin enemmän kiisteltyä juuri tunteista.
Oli Greta Thunberg -ihailua ja Greta Thunberg -vihailua. Puhetta siitä, mitä tunteita Thunberg herättää ja onko se nyt hyvä vai huono asia.
Tunteet ovat henkilökohtaisia ja ne kumpuavat syvältä. Ongelmana onkin, että tunteet politiikassa voivat vetää meidät myös mustavalkoiseen juntturaan.
Jos tunnepitoisten kulttuurisotien musta aukko imaisee kaikki isot poliittiset kysymykset sisäänsä emmekä suostu näkemään enää missään harmaan sävyjä, ei keskustelu oikein luonnistu.
Siitä kärsii myös päätöksenteko. Lopulta päätökset tehdään jossain muualla, epädemokraattisesti.
Ei kielletä poliittisia tunteita, vaan tarkastellaan niitä. Haastetaan niitä turvallisessa ympäristössä ja opetellaan elämään niiden kanssa.
Yritin joskus opetella, että kun kiihdyn, suhtautuisin tunteeseeni uteliaasti.
Ahaa, nyt tulikin tällainen tunne. Mistäköhän se johtuu. Mitäköhän voisin tehdä toisin, jotta jatkossa tilanteet sujuisivat paremmin?
Helsingin Sanomien jutussa monet pariskunnat kertoivat, että poliittisten kiistojen kanssa voi oppia myös elämään. 28-vuotias nainen kuvaili, että kuuluu kumppaninsa kanssa eri puolueeseen, mutta se on vain hienoa. On turvallinen rakas, jonka kanssa voi opetella argumentointia, haastaa itseään ja katsoa maailmaa uusista näkökulmista.
24-vuotias mies pohti, että välillä kiihkeämpikin argumentointi voi olla ihan tervettä, mutta toisen ajattelutavat täytyy silti ymmärtää.
Ehkä politiikassa voisi noudattaa joskus samoja neuvoja. Ei kielletä poliittisia tunteita, vaan tarkastellaan niitä. Haastetaan niitä turvallisessa ympäristössä ja opetellaan elämään niiden kanssa.
Robert Sundman
Kirjoittaja on Ylen politiikan toimittaja.
Aiheesta voi keskustella 18.10. klo 17.00 asti.
Lue myös: