Olen joskus koettanut selittää lapsille, millainen on hyvä yhteiskunta. Olen pyytänyt heitä kuvittelemaan pyramidin ja että sen pohjalla ovat yhteiskunnan heikot: lapset, sairaat, vanhukset ja vammaiset. Sitten olen pyytänyt heitä kuvittelemaan, että heidän päällään on valtava määrä ihmisiä siinä järjestyksessä, missä heillä on rahaa tai valtaa määrätä toisten asioista. Mitä enemmän rahaa tai mitä enemmän valtaa, sitä korkeammalla he ovat.
Sitten olen korostanut, että heikot eivät ole pohjalla siksi, että me muut talloisimme heitä. Päinvastoin, me, jotka olemme heidän yläpuolellaan, ponnistelemme kaikin tavoin, että pohjalla olevilla olisi hyvä olla.
Olen pyytänyt heitä kuvittelemaan virran, joka alkaa pyramidin kärjestä. Se kiemurtelee kaikkien ihmiskerrosten läpi, haarautuu pohjalle ja kuljettaa mukanaan hyvää tahtoa. Mitä suurempi ja voimakkaampi on tuo virta, sitä parempi pohjalla on olla ja sitä hienompi on yhteiskunta.
Kiitolliset ihmiset tuovat yhteiskuntarauhan.
Sanon myös, että jokainen meistä viettää pohjalla osan elämästään; lapsena, vanhuksena, sairaana, kuolemaa tehdessä. Voimme siis ihan itsekkäistäkin syistä huolehtia, että pohjalla on hyvä olla.
Pohja on samalla perusta; se antaa yhteiskunnalliselle elämällemme merkityksen.
Puhun tästä lapsille, koska en itse ymmärtänyt tätä lapsena. Jos olisin ymmärtänyt, olisin ehkä suuntautunut elämässä toisin. Olisin nimittäin ajatellut rahaa. Olisin ponnistellut, että saisin aivan helvetisti rahaa. Paljon, paljon, paljon rahaa. Jos haluan oikeasti olla hyödyksi ihmisille pohjalla – oli pohja sitten globaali tai kotimainen – paras tapa olisi vain antaa rahaa.
Muistan elävästi vielä sen, kun Suomessa oli ensimmäisen kerran jaossa kymmenen miljoonan lottopotti. Kai se oli euroaikaa? Kavereiden kanssa juteltiin mitä tehtäisiin jos joku meistä saisi koko potin. En muista mitä kaverit sanoivat, mutta muistan mitä itse tein. Tein listan kaikista ystävistäni ja kuinka paljon antaisin heille rahaa. Ikuisille tyhjätaskuille antaisin enemmän, rikkaista perheistä tuleville vähemmän. Sain listaan puolensataa nimeä. Itselleni olisin tietenkin myös jättänyt jotakin.
Noin kaksikymmentä vuotta myöhemmin olen edelleen tyhjätasku. Silti elättelen mielessäni fantasiaa, jossa minulla olisi valtavasti rahaa. Teen edelleen listoja. Kymmenen miljoonaa syöpätutkimukseen. Kymmenen tuhatta sairaalaklovneille. Satojatuhansia luonnonsuojelujärjestöille ja Unicefille. Ottaisin kehitysmaasta kummilapsen. Tänään laittaisin 20 euroa kahdellesadalle nigerialaiselle. He voivat ostaa kanoja tai kalaverkkoja ja voivat ponnistella pois köyhyydestä. Huomenna laitan 20 euroa kahdellesadalle pakistanilaiselle naiselle. Ylihuomenna ostaisin sadalle nepalilaiselle perheelle vuohen. Ostaisin kanssasuomalaisia pois velkavankeudesta. Maksaisin ukrainalaiselle ja afganistanilaiselle lapselle syöpähoidon. Heittäisin toimeentulotuen asiakkaalle pari tonnia.
Ei tarvitsisi maksaa takaisin.
Jospa voisi viettää päivänsä näin? Voisi oikeasti vaikuttaa ihmisten elämään. Vetää heitä ylös epätoivosta. Estää heitä suistumasta epätoivoon. Edistää yhteiskunnallista sopua. En tiedä voisiko päiviään viettää kunniakkaammin. On tyhmää olla toimittaja. On todella tyhmää olla tyhjätaskutoimittaja. Jospa voisi olla niin kuin vanhojen heimokulttuureiden Big Man. Kilpailla siitä, kuka antaa eniten pois.
Nyt joku kysyy, onko sinusta tullut jonkin sortin uusliberaali. Korvaat politiikan rahalla! Ai minkä politiikan. Sellaista politiikkaa ei ole. Eikä tule. Ei tule. Mietin siis pelkkää rahaa.
Luin internetissä hauskan jutun. Sen oli kirjoittanut mediaan, teknologiaan ja populaarikulttuuriin erikoistunut tietokirjailija Douglas Rushkoff. Hän oli ollut esitelmöimässä luksushuvilalla investointipankkiireille ja muille miljardin dollarin rahamiehille. Keskustelu alkoi ohjelman mukaisesti, mutta siirtyi nopeasti sivuraiteille.
Pankkiirit alkoivat kysellä, mikä olisi turvallisin paikka elää ilmastonmuutoksen vaikutusten iskiessä? Alaskassa vai Uudessa-Seelannissa? Eräs pankkiiri kertoi, että hänen maanalainen bunkkerinsa on jo valmis, mutta häntä askarrutti, kuinka hän säilyttää auktoriteettinsa turvallisuusjoukkoihinsa.
Turvallisuusjoukkoihin? He tiesivät, että romahdus on tulossa ja että he tarvitsevat silloin turvamiehiä suojelemaan itseään vihaisilta väkijoukoilta. Mutta miten he maksavat, jos raha menettää arvonsa? He suunnittelivat erilaisia ratkaisuja, kuten ruokavarastojen piilottamista erikoislukkojen taakse, turvajoukkojen varustamista kurinpitokaulapannoilla tai turvamiesten korvaamista turvaroboteilla.
Voi, sääliksi kävi miljardööriraukkoja. Siinä he istuvat kaikkine miljoonineen ja pelkäävät kuin pienet lapset, että leikki on pian ohitse. Tekee mieli sanoa, että miksi te tuhlaatte rahojanne avaruusmatkusteluun ja muihin pakokeinoihin? Miksi ette auta ihmisiä? Voisitte saada noilla miljardeillanne aikaiseksi niin paljon hyvää. Voitte vapauttaa ystävän velkavankeudesta. Voitte estää perheitä joutumasta kadulle maksamattomien vuokrien takia. Voitte maksaa guatemalalaisen lapsen leukemiahoidon Johns Hopkinsissa. Ja jos levitätte sellaista hyvää, teidän ei tarvitse pelätä vihaisia väkijoukkoja.
Köyhälle raha on kuin ahdistusta lievittävä lääke, joka leviää hitaasti elimistöön. Se tuo silmiin kyyneleet ja hyvän yön unen. Kiitolliset ihmiset tuovat yhteiskuntarauhan.
Näin pitkälle pääsin, mutta en pidemmälle ja ansaintalogiikka on kädestä suuhun.
Olen pian 50-vuotias. Tiedän, ettei taloudellinen tilanteeni tule tästä muuttumaan. Olen kuin isäni, hänkin kuoli varattomana. Vantaan kaupunki maksoi hautajaiset. Se, että kirjoitan tätä kolumnia Ylen sivuille – se on saavutukseni. Näin pitkälle pääsin, mutta en pidemmälle ja ansaintalogiikka on kädestä suuhun. Se huolettaa minua. Vanheneminen huolettaa minua.
Minulle kertyvä eläke on niin pieni, että minun on pakko työskennellä niin kauan kuin jaksan. Mutta mitä sitten kun en enää jaksa? Mitä jos hyvinvointivaltiota ei silloin enää ole? Voinko joutua kadulle? Voiko elämä olla niin armotonta?
Kuvittelen, että olen vanha mies ja kävelen yöllä kollegan ikkunan alta. Hän on ollut kolmekymmentä vuotta töissä lehdessä, jonne möin juttuni. Hän on saanut rahaa säästöön ja hänellä on hyvä eläke. Raahustan syyshämärässä muovikasseineni. Pian on täysin pimeää. Yö on armoton. Kollegan ikkunassa valo on keltainen ja lämmin.
Kuolenko jollekin sisäpihalle, vanha mies, roska-astioiden väliin, katukissan nuollessa sormiani?
Kuoleminen huolettaa minua myös. Mitä jos hyvinvointivaltiota ei silloin enää ole. Jos kuoleminen kestää; jos minulla on kipuja, jos lasken alleni, jos en kykene laittamaan itse vaippoja? Kuolenko jollekin sisäpihalle, vanha mies, roska-astioiden väliin, katukissan nuollessa sormiani?
Tällaisia minä oikeasti mietin. Rahaton on turvaton.
Yhtä asiaa vain en ymmärrä. Olen lukenut lehdistä useita juttuja ”helikopterirahasta”; että Euroopan Keskuspankki vain yhtenä päivänä lähettäisi jokaisen suomalaisen tilille esimerkiksi tuhat euroa. Se, mitä en ymmärrä, on näissä jutuissa haastateltujen taloustieteilijöiden mielipiteet. Heidän mielestään se on huono idea.
Miten niin huono idea? Olen täysin toista mieltä. Olenkohan koskaan kuullut parempaa ideaa?Arvon taloustieteilijöiden fantasiamaailmassa ei taida olla tilaa sille ajatukselle, millaista rahattoman on saada rahaa. Se on kuin olisi odottanut kuilun pohjalla ja pysynyt siellä hengissä skorpioneja syömällä ja vihdoin kuilun suulle ilmestyy joku joka sanoo, hei, mitä sinä siellä teet. Haluatko ylös? Se voi merkitä eroa elämän ja kuoleman, toivon ja epätoivon ja arvon ja arvottomuuden välillä.
Niin yksinkertaista se on. Maailman parantaminen. Painakaa lisää rahaa!
Jani Kaaro
Kirjoittaja on tietokirjailija ja vapaa toimittaja. Hän rakastaa filosofiaa ja inspiroituu vanhan ja uuden, tutun ja tuntemattoman sekoittumisesta, joka johtaa johonkin hedelmälliseen asiaan.
Aiheesta voi keskustella 24.11. klo 17.00 asti.
Lue myös:
Jani Kaaron kolumni: Nöyryytyksen tunne on miltei pahinta mitä on
Jani Kaaron kolumni: Miksi Jeffrey Epstein halusi jättää peniksensä perintökaluksi maailmalle?