Muistan, kun näin tutulla huoltoasemalla ensimmäisen kerran uuden patonkiravintolan. Sellaisen, jossa tulee tehdä hurja määrä erilaisia valintoja. Pitää päättää leivän lajityyppi, täytteet, mausteet ja vihannekset. Ja kastikkeet ja öljyt. Paahdetaanko vai ei. Asia jäi mieleeni sen johdosta, etten uskaltanut astua sisään kyseiseen pikaruokaravintolaan. Luimistelin nälkäisenä ohi. Pelkäsin, että mokaan jotain.
Sama juttu oluiden kanssa. Jäädyn ja nujerrun hienojen olutravintoloiden muhkeiden hanojen ja vähemmän kärsivällisesti odottavan myyjän katseen edessä. Häpeää pelätessäni tilaan muka rennosti kotimaisen peruskolmosen. En halua ottaa riskiä, että mokaan oudon kaljamerkin lausumisen.
Uskallan pitää työkavereille puheita ja esiintyä televisiossa, mutta en uskalla tilata haluamaani hienoa kahvia.
Kaikkein kauheimpia paikkoja ovat vieraat uimahallit. Missä ovat pukuhuoneet, miten ihmeessä juuri nämä kaapit toimivat? Onko naulakkoja lähellä suihkua, vai pitääkö pitkäänkin vaellella kelteisillään saunaa etsien?
Käyttäytymiseni on päätöntä. Uskallan pitää työkavereille puheita ja esiintyä televisiossa, mutta en uskalla tilata haluamaani hienoa kahvia.
Mistä moinen arkuus ammentaa? Yksi ihmiselämän suurimpia tunteita on torjutuksi tulemisen tunne. Se tuntuu aina pahalta. Teinivuosien bänksit ja pesäpallojoukkueeseen viimeisenä valitseminen eivät unohdu. Sama tunnetila on läsnä kuluttajanakin. Mitä jos en osaakaan toimia oikein, ja sosiaalinen häpeä ottaa vallan? Mitä jos myyjä tai muut asiakkaat pitävät minua tollona? Kiusallisen tilanteen uhka leijuu niin lähellä, että jätän kokeilematta jotain uutta. Ja se vasta onkin hölmöä.
En mitenkään halua olla se ihminen, joka joutuu myöntämään itselleen, ettei tiedä miten ravintolassa tai olutkuppilassa toimitaan.
Väitän, että arkailu liittyy omaan käsitykseen omasta itsestään. Identiteettiin. Ruoka ja juoma ovat itselleni läheisiä asioita. En mitenkään halua olla se ihminen, joka joutuu myöntämään itselleen, ettei tiedä miten ravintolassa tai olutkuppilassa toimitaan. Patonkipuljusta nyt puhumattakaan.
Toisilla elämän osa-alueilla tietämättömyys ei haittaa yhtään. Vaikkapa auton vieminen korjattavaksi ei kuumota laisinkaan. Joku siellä takarenkaassa täristää, ei pienintäkään tietoa mikä. Ei minua hävetä pätkääkään tunnustaa korjaajalle, etten ymmärrä kiesien sielunelämää laisinkaan. Minä kun en ole automies.
En ole maailman ainoa pelokas kuluttaja. Internetiin on syntynyt valtavaa liiketoimintaa, jonka kasvun yksi moottori käy sosiaalisella häpeällä. Suurissa kaupungeissa varsin moni ihminen tilaa jo ravintolaruokansa tai taksikyytinsä kännykkäsovelluksella. Näin välttää puhumisen kautta vaikeisiin sanoihin liittyvät riskit. En vieläkään tajua, miten niin moni helsinkiläinen on ennen sovelluksia löytänyt tiensä Nordenskiöldin- tai Cygnaeuksenkadulle.
Olutravintolassa vakuuttelen itselleni, että kyllä ei suomalainen mies mitään kummallisia makuoluita tarvitse.
Kiusallisten tilanteiden välttämiseksi olen kehittänyt itselleni suojamekanismin. Se perustuu itsepetokseen. Valehtelen, etten ole kiinnostunut tietyistä asioita. Olutravintolassa vakuuttelen itselleni, että kyllä ei suomalainen mies mitään kummallisia makuoluita tarvitse. Mannermaista hienostelua moiset ipat ja apat. Ja tummapaahtoiset espressot. Uusista kuntosalilaitteista puhumattakaan. Tosiasiassa haluaisin hurjan kovasti altistua uudelle.
Tähän pieneen, mutta elämää inhasti rajoittavaan ongelmaan on kaksi ratkaisua. Ensimmäinen vaihtoehto on luottaa asiakaspalvelun ammattilaisiin. Heidät on palkattu töihin vain ja ainoastaan sen vuoksi, että he auttavat meitä asiakkaita. Elämä on liian lyhyt, jotta joka paikassa kannattaisi esittää kaiken tietävää maailmankansalaista. Aina voi kävellä reteän reippaasti tiskille ja lausua maagiset sanat: ”Moi! Olen ekaa kertaa täällä. Mitäs teillä on ja miten homma toimii?”. Suosittelen tätä vaihtoehtoa sulostuttamaan omaa elämää.
Me kaikki tunnemme vähintään yhden tuollaisen ihmisen. Kateutta herättävän kepeästi ja ilmavasti toimivan poikkeusyksilön. Aidon ammattikehtaajan.
Jos myyjälle puhuminen tuntuu ylitsepääsemättömän työläältä, on olemassa toinenkin ratkaisu. Se on asiointi kaupoissa ja kaikenmoisissa tilaisuuksissa häpeilemättömän ystävän kanssa.
Tarkoitan sellaista, joka ei ymmärrä väistellä vaivaannuttavia tilanteita. He kyselevät ravintolassa iloisesti, mitä mikäkin vierasperäinen sana tarkoittaa. He kysyvät rohkeasti tietä uusissa kaupungeissa. He lähtevät hyvästelykättelyn jälkeen reippaasti samaan suuntaan, koska ovat menossa sinne. He tietävät milloin pitää halata ja milloin kätellä. He pärjäävät naapurin kanssa hississä. He kokeilevat uusia radiokanavia. He aloittavat sukujuhlissa uuden täytekakun silloin, kun juhlakalu ei ole sitä ymmärtänyt tehdä.
Me kaikki tunnemme vähintään yhden tuollaisen ihmisen. Kateutta herättävän kepeästi ja ilmavasti toimivan poikkeusyksilön. Aidon ammattikehtaajan.
Jani Halme
Kirjoittaja on parikkalais-punavuorelainen luova johtaja, joka kokee kahdessa paikassa asumisen tuovan elämään runsaita henkisiä etuisuuksia.
Aiheesta voi keskustella 6.11. klo 16.00 asti.