Herään kolahdukseen ja lievään kivun tunteeseen. Pääni on on retkahtanut ja osunut kirkkotuolin reunaan.
Vieressä ikivanhalta näyttävä, mustassa kaavussa kirkon pimeyteen lähes sulautuva munkki hymyilee vaalean partansa läpi minulle.
Yksittäiset tuohukset ja lampukat antavat niukkaa valoa, jonka avulla erotan vanhuksen kasvojen lisäksi ikonien ja kirkkosalin muodot.
Parin metrin päässä lukija jatkaa bysanttilaista laulavaa kaanonia.
Maailmassa kello on noin kolme yöllä, mutta täällä sillä ei ole väliä.
Olen pudonnut ajan sisään.
Tämä muistikuva on vierailultani autonomiseen munkkitasavaltaan Athos-vuorella Pohjois-Kreikassa.
Alueen luostareissa kilvoittelee tällä hetkellä toistatuhatta muusta maailmasta luopunutta munkkia.
Heistä neljä on suomalaisia: Isä Podromos, isä Joosef ja isä Damaskinos. Uusimpana muutama kuukausi sitten liitetty isä Bartolomeos.
Olen luostarialueella hänen vieraanaan.
Jumalan äidin puutarha
Pyhä vuori, jolla nimellä kreikkalaiset Athoksen luostarialuetta kutsuvat, on itse asiassa kapeahko, noin 50 kilometriä pitkä Egeanmereen työntyvä niemi. Se on itäisin Khalkidiken niemimaan kolmesta sormimaisesta kärjestä.
Alue sijaitsee Pohjois-Kreikassa, Makedonian maakunnassa. Alueen tunnetuimpaan kaupunkiin Thessalonikiin on parin tunnin ajomatka.
Niemi tunnettiin jo antiikin aikana. Silloin vuori oli pyhitetty Zeukselle, kreikkalaisen mytologian ylijumalalle.
Vuori mainitaan jopa Zeuksen ja tämän pojan Apollonin kotina ennen kuin nämä muuttivat Olympos-vuorelle, joka sekään ei ole kaukana.
Alueen kristillisen perinnön arvioidaan alkaneen ainakin 400-luvulta, jolloin sinne tuli yksittäisiä erakkoja. Nykyisistä, eri puolille sirotelluista luostareista vanhin on Suuri Lavra, joka perustettiin vuonna 963.
Athoksen synnystä kerrotaan tarinaa, jonka mukaan Jeesuksen äiti Neitsyt Maria ja evankelista Johannes olivat Kristuksen ylösnousemuksen jälkeen olleet purjehtimassa Kyprokselle tapaamaan kuolleista herätettyä Lasarusta ja joutuneet myrskyn yllättämäksi.
Athoksen niemimaa tarjosi suojan ja rannalle noussut Maria viehättyi ja hurmaantui paikan kauneudesta.
Hän pyysi pojaltaan, että voisi saada sen omakseen.
Silloin taivaasta oli kuulunut ääni, joka sanoi: "Olkoon tämä paikka sinun perintösi ja puutarhasi, paratiisi ja suojapaikka niille, jotka pelastusta etsivät."
Siksi Athosvuorta pidetään Jumalan äidin puutarhana, johon muilla naisilla ei ole pääsyä.
Alueelle ei pääse kuka vain
Athos on Kreikan alainen mutta itsehallinnollinen munkkivaltio. Jos miespuolinen matkailija haluaa vierailla alueella, hänen pitää anoa diamonitirion-viisumia.
Vieraiden määrä on rajattu enintään sataan kreikkalaiseen ja 20 ulkomaalaiseen päivässä.
Lähes kaikki Bysantin keisarin Konstantinos IX Monomakhosin ajalta olevat rajoitukset ovat pääosin yhä voimassa.
Tuolloin kiellettiin pääsy luostarivaltioon naisilta, eunukeilta ja parrattomilta miehiltä sekä naaraspuolisilta kotieläimiltä. Kananmunat ja maito ja voi tuodaan edelleen mantereelta.
Vain parrattomia miehiä koskevasta rajoituksesta on osittain luovuttu.
Kreikan vapaustaistelun aikana Athoksella tingittiin tosin hetkellisesti kahdesti naisia koskevasta kiellosta. Vuoden 1770 kapinan ja vuonna 1821 alkaneen Kreikan vapaussodan aikana luostarit antoivat suojan pakolaisille, joihin kuului myös naisia ja tyttöjä.
Kulttuuriministerinä 1980-luvulla toiminut maailmankuulu näyttelijä Melina Mercouri yritti virkatoimiinsa vedoten viimeksi uhmata kieltoa tosissaan.
Hän joutui perääntymään, kun munkit ilmoittivat tarpeen vaatiessa puolustautuvansa vaikka asein, jos naisministeri yrittäisi toteuttaa uhkauksensa tulla Athokselle sotilashelikopterilla.
Athos-vuorella on kaksi kylää sekä 20 luostaria. Lisäksi alueella on 12 sivuluostaria eli skiittaa sekä kymmeniä keljoja, erakkomajoja ja muita pienempiä asutuksia.
Athoksen luostarit ovat suurikokoisia ja koostuvat useista rakennuksista, kirkoista ja kappeleista.
Monet luostarit ovat linnoitettuja ja muistuttavat muureineen ja torneineen keskiaikaista kaupunkia.
Valittu tie ei ole helppo, mutta Jumalan tahto
Isä Joosef odottaa meitä Pyhän Andreaksen skiitan pihalla.
– Juotteko kahvia? Turhaa edes kysyn. Te olette suomalaisia.
Skiitta on vuoren toiseksi tärkeimmän Vatopedin luostarin sivuluostari, mutta kooltaan ja mahdiltaan monia pienempiä luostareita suurempi. Sen kirkko on Athoksen suurin.
Isä Joosef on ikonimaalari, jonka työhuoneeseen kipuamme vanhoja portaita pitkin.
Hänen jäjiltään skiitan ikonostaasista löytyvät tutut Karjalan valistajat Herman Alaskalainen sekä Sergei ja Herman Valamolainen.
– Maalaan aina kun voin. Joskus tämä on kuuliaisuustyötäni, mutta välillä teen jotain muuta. Siivoan ja keitän ruokaa, mitä vain. Vanhus päättää.
Kaikissa luostareissa on johtaja, jota kutsutaan vanhukseksi. Hän on viime kädessä vastuussa kaikesta ja antaa siunauksen tai ei anna.
Isä Bartholomeos hymyilee. Hän tietää.
Hänen vanhuksensa Koutloumousiounin luostarista on antanut kutsun ja siunauksensa sille, että olen saanut tulla vierailulle luostariin. Hän ei ole kuitenkaan antanut siunausta isä Bartholomeokselle puhua julkisesti itsestään tai luostarista, koska tämä on niin "tuore tapaus".
Tapaamistani Athoksen munkeista kenestäkään ei ole tärkeää, miksi heistä tuli munkkeja. Heidän mielestään pääasia on, että näin tapahtui.
Sanat voivat vaihdella, mutta perusajatus vastauksissa on sama: Oli Jumalan tahto, että hakeuduin hänen luokseen pelastukseni takia.
Munkin tulee olla yli 18-vuotias eikä hän saa olla naimisissa. Eronnut kelpaa, jos esittää erostaan todistuksen.
Luostarit eivät ole lepokoteja eikä valittu tie helppo. Munkki luopuu kokonaan aiemmasta elämästään: nimestään, asemastaan, seksualisuudestaan ja omaisuudestaan.
Hän saa pyhän ihmisen nimen ja myös muualta tulevista tulee automaattisesti Kreikan kansalaisia.
Sitten alkaa kilvoittelu ja jatkuva rukous.
Athoksen tiukka päivärytmi
Athoksella ei nykypäivän kiire ja stressi paina, mutta siellä asuvilla on oma kurinalainen vuorokauden rytminsä.
Päivisin tehdään töitä ja öisin rukoillaan. Siinä välissä nukutaan. Vuorokausi alkaa, kun aurinko laskee.
Isä Bartholomeouksen kotiluostarissa Koutloumousioussa se tarkoittaa, että meidän aikaamme puoli neljältä iltapäivällä alkaa iltapalvelus, jonka jälkeen on ruokailu.
Ruokasali sijaitsee kirkon ovea vastapäätä ja siirrymme sinne munkkiluostarin johtajan eli igumeenin johdolla.
Salin toisessa päädyssä on seinän kokoinen kuva viimeisestä ehtollisesta, sivuseinät ovat täynnä pyhien kuvia ja ulko-oven päällä on kuvattu uspenia, Jumalan äidin kuolonuneen nukkuminen.
Asetumme pöytien ääreen. Ruokarukouksen lukija asettuu paikalleen ja alkaa lukea.
Kello kilahtaa.
Istumme ja on lupa aloittaa.
Ruokailu tapahtuu hiljaisuuden vallitessa, sillä se on osa palvelusta. Yksi munkeista lukee pyhiä tekstejä.
Lihaa ei luostareissa tarjota, mutta nyt vadeilla on tarjolla herkkua: mustekalaa. Ja jos on sallittua ottaa viiniä, kuten nyt, toinen kellon kilahdus antaa luvan sen kaatamiseen ja juomiseen.
Syödessä pitää olla nopea, sillä kun luostarin vanhus lopettaa, lopettavat muutkin.
Tungen hätäisesti omenan ja leivänpalan taskuun iltaa varten.
Pyhäinjäännökset ovat luostarin aarteita
Kävelen muiden mukana pihalle, josta siirrymme nopeasti kirkkoon ehtoonjälkeiseen palvelukseen.
Tässä vaiheessa esille tuodaan kunnioitettavaksi luostarin aarteet, pyhäinjäännökset eli reliikit.
Tapa on ortodoksisessa maailmassa vallitseva, se ei tarkoita vainajien palvontaa. Pyhien ihmisen jäännösten ajatellaan välittävän Jumalan armo-voimaa ja tekevän ihmeitä.
Suutelen useamman pyhän pääkalloa, Athoksen toiseksi suurinta Jeesuksen ristin palasta ja Jeesuksen mummon, siis neitsyt Marian äidin Annan oikeaa jalkaa.
Pyhän Paavalin luostarissa pääsin suutelemaan Jeesus-lapsen saamia lahjoja.
Naapuriluostarissa oli Johannes kastajan käsi.
Vuosisatoja jatkunut rukous
Luostarin portit suljetaan puoli kuudelta.
Siirryn huoneeseen lepäämään. Huoneessamme on neljä sänkyä ja oma vessa.
Lämmintä vettä ei tule, uni kyllä.
Säännöllinen kolkutus tempaa minut takaisin tähän maailmaan – aivan liian lyhyen levon jälkeen.
Yksi munkeista kiertää kirkkoa hakaten puuvasaralla noin pari metriä pitkää lautaa. Tapa on säilynyt turkkilaisten vallan ajalta, jolloin kirkonkellot olivat kiellettyjä.
Rytmin sanotaan olevan saman, jolla Nooa kutsui eläimiä arkkiinsa ennen vedenpaisumusta.
Silmät sananmukaisesti ristissä kompuroin kirkkoon. Kolmelta yöllä alkaa keskiyön palvelus, joka jatkuu aamupalveluksella ja liturgialla.
Munkit liikkuvat kuin tummat varjot sytytetellen ja sammutellen lampukoita ikonien ja ikonstaasin edessä
Lukija lukee vuorolukuna päivän tekstejä öljylampun valossa. Kummallakin sivulla kolmen munkin ryhmä laulaa kahden kuoron yksiäänisiä vuorolauluja.
Suitsutuksen tuoksu, ristin merkit ja bysanttilainen kirkkoteksti ja äänimaisema vievät minut olotilaan, jossa en ole koskaan aiemmin ollut.
Koen olevani länsä ja poissa täydemmin kuin koskaan.
Toinen ruokailuhetki on päivästä riippuen kello kuusi tai vähän yli kahdeksan. Sen jälkeen munkit lepäävät.
Työt aloitetaan yhdeksältä. Jokaisella on kuuliaisuustehtävä, jonka suorittaminen on kunnia-asia. Yksi ahertaa keittiössä, toinen hoitaa viinitarhaa, kolmas siivoaa ja pesee pyykit, neljäs vartioi porttia ja niin edelleen.
Ja sitten on taas iltapalvelus.
Tämä vuorokauden kulku ja elämänrytmi on säilynyt muuttumattomana vuodet ja vuosikymmenet, sadat ja tuhannet.
Ihmiset vaihtuvat, rukous jatkuu.
Viimeinen legenda
Jatkuvan rukouksen ja pitkien palvelusten on sanottu olevan kuin lasten leikin ääniä pihalla.
Uskotaan, että niin kauan kuin "isä kuulee niitä, hän tietää, että jälkikasvu on siellä missä pitääkin".
Athos-vuorella kerrottavassa legendassa tämä vertaus avautuu vielä konkreettisemmin.
Legendan mukaan jossain vuoren yksityisimmässä erakkomajassa on Jumalan solmiman uuden liiton jälkeen rukoillut kaksitoista munkkia.
Tarina kertoo, että kun joku näistä kahdestatoista munkista kuolee, jostain luostarista katoaa munkki ja hän tulee rukoilemaan kuolleen tilalle.
Kun viimeinen munkki kuolee eikä korvaajaa enää ole, loppuu maailma.
Katso tästä, miltä Athosvuorella näyttää: