Jostain ihan mitättömästä se alkoi. Keittiön pöydälle jätetystä voiveitsestä tai vinoon potkaistusta kylpyhuoneen matosta. Yksi pieni huomautus seurasi toista, ja äänensävyt kiristyivät puolin ja toisin.
Lopulta yleensä kärsivällinen ja rauhallinen puoliso tiuskaisi: ”Haastatko sinä tahallasi riitaa?” ”En”, tiuskaisin takaisin.
”Kyllä”, ajattelin pääni sisällä.
Riita käytiin keskellä alkuvuoden kalenterisulkeisia, jonka moni ruuhkavuosien keskellä elävä varmaan tunnistaa. Tammikuussa elämä on kiireistä. On työmatkaa, koulun hiihtoreissua, vanhempainiltaa, kodin pikkuremppaa, omien vanhempien asioiden hoitoa.
Kalenteriin täytyy mahtua myös kummallekin vanhemmalle pari omaa menoa, jotta järki säilyy päässä. Kaiken päälle työt, opiskelut, flunssat, koiran rokotukset, auton katsastus ja pääkaupunkiseudun iänikuinen harmaa tihkusade.
Tammikuussa jätetään eniten avioerohakemuksia heti elokuun jälkeen. Eropiikit osuvat siis aikaan, jolloin lomalla on vietetty paljon aikaa yhdessä. On ollut aikaa levätä, mutta on ollut myös aikaa riidellä.
Kalenteriin kirjatut aikuiselämän vaatimukset voivat ahdistaa. Aikuisilta vaaditaan paljon osaamista, pystymistä ja jaksamista. Välillä on tehtävä myös päätöksiä ja asioita, joissa ei ole hyvä. On kannettava vastuuta ja kannateltava muita ihmisiä.
Tunnelukot voivat näkyä aikuisen elämässä kohtuuttomina vaatimuksina itseä kohtaan.
Koulun vanhempainillassa aikuinen on äiti tai isä lapselleen. Omien vanhempien hoitoasioissa aikuinen on äiti tai isä omille vanhemmilleen.
Mutta kuka on äiti aikuiselle? Missä on se isä, joka epäonnistumisen hetkellä katsoo aikuista lempeästi ja sanoo, että ei haittaa, sen voi korjata?
Sanotaan, että meissä kaikissa aikuisissakin asuu pieni lapsi. Kun kohtaamme vaikeita tilanteita, lapsena omaksutut monenlaiset tunnelukot aktivoituvat. Vaikka kuinka pyrkisimme torjumaan sisällämme olevan pelon esimerkiksi riittämättömyydestä tai kelpaamattomuudesta, ne vaikuttavat käytökseemme.
Tunnelukkojen asiantuntija, terapeutti ja kouluttaja Kimmo Takasen mukaan tunnelukot voivat näkyä aikuisen elämässä esimerkiksi kohtuuttomina vaatimuksina itseä kohtaan tai itsensä uhraamisena toisten eteen. Elämää suorittamalla haetaan vastausta kysymykseen: Kelpaanko minä? Olenko rakastamisen arvoinen?
Tunnelukoista ei pääse eroon, mutta niiden ymmärtäminen auttaa näkemään vaihtoehtoisia toimintamalleja elämän haasteissa.
Kun puolisoni siis kysyi, haastanko riitaa, olisin voinut vastata näin: ”Kyllä, mutta oikeasti kaipaan sinulta huomiota ja turvaa. Saanhan olla osaamaton ja väsynyt, vaikka olen aikuinen?"
Ei riidassa ollut kyse voiveitsestä vaan siitä, mitä se väsyneen mielessä symboloi: välinpitämättömyyttä. Ja pienen lapsen mielessä aikuisen välinpitämättömyys tarkoittaa yksin jättämistä ja hylkäämistä. Pienelle lapselle se merkitsee pahimmillaan kuolemaa.
Pelottaahan se. Vielä aikuisenakin.
Vasta itseään ymmärrettyään voi tunteitaan yrittää selittää toiselle.
Mutta kukapa meistä osaisi kesken kiireen ja suorittamisen pysähtyä miettimään tunteitamme? Aina siihen ei edes ole mahdollisuutta eikä aikaa.
On kuitenkin hyvä välillä edes yrittää. Seuraavan riidan jälkeen voisi yrittää miettiä, miksi itse reagoi epäkypsästi. Mitä tunteita tilanne herätti ja mistä ne voisivat kertoa?
Aikuisen äiti on aikuinen itse. Hän on myös se isä, joka kuuntelee sisäistä lasta ja hänen hätäänsä. Aikuinen ymmärtää, että on itse vastuussa tunteistaan. Aikuinen osaa lohduttaa itseään ja sisäistä lastaan. Aikuinen voi myös hakea tarvittaessa ammattilaisen apua.
Kun omista tunteistaan saa edes jotenkin kiinni, on helpompi mielikuvissa myös ottaa kädestä sitä sisällä olevaa lasta. Sanoa sille lempeästi, että ei ole mitään hätää. Olet turvassa. Nyt tuntuu kurjalta, mutta hengitellään hetki yhdessä, kohta helpottaa.
Vasta itseään ymmärrettyään voi tunteitaan yrittää selittää toiselle. Todennäköisyys sille, että kumppani kertoo tunteneensa samankaltaisia hätääntyneitä tunteita, on suuri.
Ehkä seuraava riita kutistuu heti alkuunsa, kun kaksi huomiota tarvitsevaa ihmistä osaakin huomata tunnelukkojensa aktivoitumisen ja ottaa toisiaan kädestä sen sijaan, että kääntäisivät selkänsä toisilleen. Ehkä siten myös muutama erohakemus jätettäisiin allekirjoittamatta.
Paula Tiessalo
Kirjoittaja on Yle uutisissa työskentelevä terveystoimittaja, jonka intohimona on yrittää ymmärtää itseään ja muita.
Aiheesta voi keskustella 19.01. klo 23.00 asti.