Toiset tekee tihutöitä toisilleen, rallatteli Gösta Sundqvist hitissä Tikapuut taivaaseen. Leevi and the Leavingsin esimerkkinä pienestä terrorista toimi atk-laitteiston säätäminen epävireeseen.
Sana tihutyö on tullut viime aikoina mieleeni monesti, kun uutisissa on kerrottu muun muassa tuomareihin kohdistuvasta kiusanteosta. Tavoitteena on vaikuttaa päätöksiin sähköpostipommittelulla, puhelinterrorilla tai maalittamisella eli henkilöön kohdistuvilla hyökkäyksillä sosiaalisessa mediassa.
Kiusanteko hankaloittaa työtä, mutta suoraa vaikutusta sillä ei voi olla. Tuomarit ovat riippumattomia ja heillä on ratkaisupakko: pöydälle tulleet jutut on ratkaistava ja tuomio on annettava.
Virkamiesten maalittaminen on yhdistänyt viranomaiset laajaksi rintamaksi, joka vaatii oikeusministeriöltä tehokkaampia torjuntakeinoja. Tuomarit, poliisit ja syyttäjät kiirehtivät maalittamisen kriminalisointia työsuojelun näkökulmasta.
Ilmapiirin kiristymisestä ovat kertoneet myös poliitikot, tutkijat ja toimittajat.
Uutisoinnin perustella joissakin ammateissa maalittaminen näyttää muuttuneen uudeksi normaaliksi.
Toimittaja Johanna Vehkoo pohtii vihapuheen osin kytkeytyvän median ansaintalogiikan muutokseen, jossa äärilaitojen trollit onnistuvat kehittelemään toistensa ideoita sekä höynäyttämään mediaa. Näin hyvin pienet ajatussuunnat saavat kokoaan suuremman huomion julkisessa keskustelussa.
Olen tehnyt saman huomion, joskin somen ulkopuolelta.
Twitter tai Facebook ei ole koskaan tuntunut itselleni luontevalta toimintaympäristöltä, joten olen suosiolla pysytellyt pois näiltä alustoilta. Jotkut median uutisoimat kiihkeät keskustelut tuntuvatkin kummallisilta.
Pysyäkseen kärryillä yhteiskunnallisista keskusteluista tutkijan ehkä pitäisi olla somessa. Ihailen myös ihmisiä, jotka jaksavat olla kaikkialla koko ajan. Silti olen tullut siihen tulokseen, että akateemisen pätkätyöläisen arki on muutenkin kuormittavaa. En kaipaa elämään lisää jännitystä.
En ole varma siitäkään haluanko löytää uusia keskustelukumppaneita – etenkin jos uudet ystävät ovat sitä mieltä, että olen ruma lehmä, jonka olisi syytä kuolla pois.
Maalittaminen, vihapuhe ja sosiaalinen media tulivat kuitenkin pöydälleni ajankohtaisen tutkimuksen kautta. Tutkimukseni koskee poliitikkojen työn arkea, ja kaikki edellä mainitut asiat ovat osa sitä.
Tutkimuksen perusteella some on poliitikoille korvaamaton työkalu. Toisin kuin monet muut ammattiryhmät, poliitikot ovat tottuneet saamaan tylyä palautetta monesta tuutista. Heille somen hyödyt ovat suuremmat kuin haitat.
Silti minua jäi vaivaamaan se, kuinka yleistä henkilöön kohdistuva törkeä palaute on. Ilmiö ei koske samalla tavoin kaikkia, vaan se kohdistuu erityisesti naispoliitikkoihin, jotka keskittyvät tasa-arvo- ja yhdenvertaisuuskysymyksiin.
Yleisellä tasolla käytävä keskustelu vihapuheesta luo mielikuvan siitä, että jotkut poliitikot olisivat eritysherkkiä saadessaan palautetta.
Ikään kuin poliitikot itkisivät ryhmässä, koska joku sanoi heillä olevan ruma nenä.
Tutkimushaastattelujen perusteella on harhaluulo, että poliitikoille pitäisi kirjoittaa kauniisti kirjakielellä. Asiallinen tunteella kirjoitettu palaute on kuitenkin eri asia kuin kiusaamista muistuttava pieni tai suuri terrori.
Etenkin naispoliitikot löytävät itsensä yhä useammin kasvottoman huutoringin keskeltä. Viimeaikaisen taitoluistelukohun perusteella ringissä yhdelle huutamista ei yleisesti pidetä rakentavana palautteena.
Asian voi myös kääntää, kuten eräs miespoliitikko teki haastattelussa: jos on tavallinen suomalainen mies, jolla on tavallisia mielipiteitä niin paskapostia ei samalla tavalla tule.
Kyse on siis vallankäytöstä, jonka pyrkimyksenä on hiljentää toisia enemmän kuin toisia.
Vireää yhteiskunnallista keskustelua kaivataan, eivätkä poliitikot hätkähdä kovin helposti. Meidän pitäisi kuitenkin määritellä selkeämmin se, mitä työssä vaadittava kovuus ja kritiikin sietäminen tarkoittaa. Minusta se ei voi tarkoittaa sitä, että asiallisesti työtään tekevän pitäisi kuunnella päivittäin solvauksia.
Jopa äärimmäistä kovuutta ihannoivissa sotakorvausajan työnjohto-opeissa työnantajan tehtävä oli välittömästi katkaista ilkeämieliset puheet. Ne lietsoivat alakuloa ja hermostuneisuutta työyhteisössä.
Tihutyöt eivät suoraan muuta yhteiskuntaa, mutta ne voivat ajaa yksittäiset ihmiset hulluuden partaalle.
Mona Mannevuo
Kirjoittaja työskentelee tutkijana Kansalaisuuden kuilut ja kuplat–konsortiossa (BIBU) Turun yliopiston Eduskuntatutkimuksen keskuksessa. Lisäksi hän viimeistelee kirjaa sotakorvausajan työnjohto-opeista. Hän kirjoittaa kolumneja yksityishenkilönä eivätkä hänen näkemyksensä välttämättä heijastele Turun yliopiston kantoja.
Kolumnista voi keskustella 31.01. klo 23:00 asti.