Hyvä herrasväki, minä rakastan sotaa.
Kaikki alkoi, kun luin elämäni ensimmäisen kirjasarjan. Ollessani viiden vanha, historianopettaja-isäni hyllystä löytyi Maailma palaa: Toinen maailmansota osat 1-3. Ymmärrykseni sodan kokonaiskuvasta oli ehkä heikko, mutta muiden lasten opetellessa vasta kirjaimia, minä opin, että Heinz Guderian lähetti jalkaväkirykmentti Großdeutschlandin valtaamaan Tulaa 1941.
Muistan yhä elävästi, miten siistiä se oli. Itärintama, tuo yksi julmimmista sotanäyttämöistä toisessa maailmansodassa. Samaa ajattelin talvisodasta, vaikka tiesin hyvin molempien mummujeni yhä surevan sodassa kuolleita isiään.
En ole yksin. Niin ystävissäni, nettitutuissani kuin kaikkialla yhteiskunnassa on todella paljon ihmisiä, joilla on samanlainen, vähän pakkomielteinen kiinnostus kaikkeen mikä liittyy sotaan, ihmisten massatappamiseen lieveilmiöineen.
Tietenkään sota ei pelkästään kirjoina riittänyt. Olen kuluttanut varmasti kymmeniätuhansia tunteja sotaelokuvien, sotapelien, sotatiedon ja sotamusiikin parissa. Rentoudun usein käymällä sotia Total War: Romessa tai Hearts of Ironissa.
Öisin istun Discordissa servereillä, joilla kaltaiseni ihmiset katselevat risteilyohjusten kaaria Lähi-idän yllä ja spekuloivat, moniko kuolee tänään ja johtaako tämä sotaan.
Rakkaudessani on penkkiurheilun piirteitä: minulla on suosikkisota (Japanin loputon sisällissota, Sengoku-kausi), suosikkisotija (Brittiläinen imperiumi), suosikkivalloittaja (Tšingis-kaani) ja suosikkihävittäjä (Harrier).
Kun kärsin tylsyydestä, luen kuninkaallisen laivaston sotakaluston tuoteselosteita ja vilkuilen avoimista tietolähteistä, miten USA:n ilmavoimat liikuttelevat koneitaan. Öisin istun Discordissa servereillä, joilla kaltaiseni ihmiset katselevat risteilyohjusten kaaria Lähi-idän yllä ja spekuloivat, moniko kuolee tänään ja johtaako tämä sotaan.
Minulle nekaikki ovat kuitenkin vain tarinoita. Myös ne sodat, jotka tapahtuvat juuri nyt. En ollut paikalla näkemässä, toisin kuin vaikkapa Syyrian orvot ja pakolaiset.
Sama koskee suurta osaa muista sotaintoilijoista. Kyse on vain viihteestä, oli se sitten uusin Battlefield, sotahistorian teos tai Twitterissä leviävä kuva drooni-iskun jälkeensä jättämistä ruumiista.
En ole ihan varma, tajuaako suurin osa kaltaisistani konfliktikyttääjistä, amatöörihistorioitsijoista ja sotalarppaajista asian oikeaa laitaa.
Kun Iranin ja USA:n sota näytti hetken suhteellisen todennäköiseltä, tuhannet ja taas tuhannet ihmiset riensivät innoissaan nettiin hokemaan WAR WAR WAR. Kolmas maailmansota -meemit tukkivat hupisivustot paitsi sarkastisesti, myös epäironisen toiveikkaasti.
Aito konfliktinuhka oli vain tarina, mielikuva, lupaus uudesta maailmansodasta sankaritarinoineen, jännittävine käänteineen ja kyynisine poliitikoineen. Vaikka esimerkiksi Syyrian ja Ukrainan sodat on striimattu alusta asti avoimesti kaikille, ihmiset eivät oikein kouriintuvasti tajua, miten kamalaa sota on kun se vyöryy takapihallesi.
Se muistuu ilmeisesti mieleen vasta, kun sodan kauheus koskettaa henkilökohtaisesti.
Se jää kaltaisiltani nojatuolikenraaleilta varsin usein kokematta. Se on erinomainen asia, mutta kuunnellessa itseäni ja muita sotahulluja, mietin, että tarvitsisimme kipeästi annoksen puhdasta kauhua etulinjassa.
Kun ainoa työkalu on sodan ihannointi, jokainen ongelma alkaa näyttää risteilyohjuksen kohteelta.
En silti koe syyllisyyttä siitä, että tunnen oloni mukavaksi selaillessani kuvia, videomateriaalia ja sotakertomuksia tälläkin hetkellä käynnissä olevista sodista, silpoutuneista ruumiista, kaupunkien raunioista.
En koe syyllisyyttä edes siitä, että välillä toivon todella sotien syttyvän tai roihahtavan kunnolla liekkeihin. Minusta on hankala nähdä miten asiat asettuisivat muuten paremmalle tolalle. Miten esimerkiksi kurdit saisivat ansaitsemansa oman valtion ilman voitokasta vapaussotaa (tämänhetkinen Pohjois-Syyriassa ei suju hyvin) tai miten ukrainalaiset pääsisivät muuten eroon venäläisistä miehitysjoukoista Itä-Ukrainassa, jossa konflikti palaa hiljaisella liekillä kuolonuhri päivässä.
Sodan toivominen johtuu tietysti sodan romantisoinnista, mikä on huolestuttavaa. Vaikka kuinka kokisi sodan olevan oikeutettu, sen lopputulokset ovat arvaamattomat. Kun ensimmäinen laukaus on ammuttu, on mahdotonta ennustaa, kehen se lopulta osuu.
Kun ainoa työkalu on sodan ihannointi, jokainen ongelma alkaa näyttää risteilyohjuksen kohteelta. Tämä näkyy valtioiden johtajissakin, jotka joko tosissaan uskovat sotatoimien olevan paras ratkaisu, tai ainakin käyttävät kyynisesti hyväkseen siihen uskovia kansalaisia.
Mutta totuus on, että jokainen sota päättyy samalla tavalla: ihmiset istuvat pöydän ääreen ja neuvottelevat. Neuvotteluista olisi varmasti mukavampi palata ehjään kotiin raunioiden ja kuolleiden rakkaiden sijaan.
Vaikka kaukainen sota on minulle niin rakas, se on kuitenkin lopulta turha välivaihe, jonka voisi jättää aina ja ikuisesti välistä.
Tuukka Tervonen
Kirjoittaja on Jyväskylän ylioppilaslehti Jylkkärin päätoimittaja, joka pelkää pahoin, että kaukaisessa synkässä tulevaisuudessa on vain sota.
Aiheesta voi keskustella 14.3. klo 23.00 asti.
Lue myös
Erkka Mikkonen: Haluavatko venäläiset sotaa? Ainakin kansalaisia valmistellaan sitä varten