Kun joku käyttäytyy todella huonosti, häiriköi muita ihmisiä tai käyttää härskisti väärin valta-asemaansa, näyttää olevan kovin houkuttelevaa diagnosoida tällainen henkilö mielenterveysongelmaiseksi. Ainakin jos netti- ja kahvipöytäkeskusteluista voi jotain päätellä.
Erilaiset persoonallisuushäiriöleimat viuhuvat, kun keittiöpsykologit yrittävät ymmärtää, miksi joku käyttäytyy niin kuin käyttäytyy. Esimerkiksi Donald Trumpin noustua Yhdysvaltain presidentiksi jopa jotkut psykologian ammattilaiset esittivät julkisesti arvioita hänen mielentilastaan, täysin vastoin ammattieettisiä ohjeita.
Kotoisampia esimerkkejä voi löytää vaikka nettihäiriköitä koskevasta keskustelusta tai siitä, miten erään väärinkäytöksiin syyllistyneen urheiluvalmentajan persoonaa arvioidaan. Kenenkään toiminnan patologisoimisesta ei ole mitään hyötyä itse ongelmiin puuttumisessa.
Päinvastoin, huonosti käyttäytyvän ihmisen leimaaminen mieleltään sairaaksi ainoastaan lisää mielenterveysongelmiin liittyvää stigmaa eli häpeäleimaa.
Kuka vain voi sairastua tai joutua kohtaamaan läheisen sairastumisen. Kun niin käy, voi olla todella haitallista, jos on tottunut yhdistämään ajatuksissaan mielenterveysongelmat ja huonon käytöksen.
Suurin osa mielenterveyden ongelmista kärsivistä ei uskalla puhua niistä koska pelkää muiden reaktiota ja syrjintää. Stigma voi myös estää hoitoon hakeutumista ja hoidon saamista.
Leimaamalla muita, jotka käyttäytyvät käsittämättömän huonosti, voi ulkoistaa moisen käytöksen itsestään. “En minä ainakaan käyttäytyisi tuolla tavalla”, todennäköisesti ajattelee itseään terveenä pitävä muita leimaava ihminen. Sitä voi myös ajatella, että mielenterveyden ongelmat eivät millään tavalla kosketa itseä.
Kuitenkin kuka vain voi sairastua tai joutua kohtaamaan läheisen sairastumisen. Kun niin käy, voi olla todella haitallista, jos on tottunut yhdistämään ajatuksissaan mielenterveysongelmat ja huonon käytöksen. Tällöin voi olla vaikea tunnistaa ja tunnustaa oma sairautensa tai tukea läheistään tämän sairastuessa.
Huonosti käyttäytyvän yksilön leimaaminen kiinnittää kaiken huomion tämän kuvitteellisiin ongelmiin sen sijaan, että pohdittaisiin rakenteita, jotka mahdollistavat huonon käytöksen. Ajatellaan, että väärin toiminut ihminen on “mätä omena” ja ongelmat korjaantuvat kun hänet poistetaan yhteisöstä. Niin ei kuitenkaan käy, jos ongelmat ovat rakenteellisia.
Kuten Elina Halttunen-Riikonen ja Anna Ovaska esittävät, diagnosointi on huonoa poliittista analyysia. Tällaisessa huonossa analyysissa ajatusketju menee niin, että Trump on mieleltään sairas siksi hänet pitää saada pois vallasta, minkä jälkeen kaikki on jälleen hyvin. Silloin unohdetaan kysyä tärkeämpiä kysymyksiä, kuten millainen yhteiskunta nostaa valtaan Trumpin kaltaisen toimijan.
Urheiluvalmentajan kohdalla pitäisi puolestaan kysyä millainen toimintakulttuuri mahdollistaa pitkään jatkuneen valmennettavien haukkumisen. Millaiset ovat keinot puuttua tällaisen toimintaan ja pitäisikö niitä muuttaa?
Sen sijaan, että työyhteisöissä pyritään tunnistamaan, onko huono pomo kenties narsisti, on paljon olennaisempaa selvittää, että työsuojeluasiat ovat työpaikalla kunnossa ja että jokainen tuntee oikeutensa työntekijänä.
Nettihäirikön kohdalla puolestaan voidaan pohtia netin keskustelukulttuuria ja sitä, miten häiriköinti on siinä normalisoitunut. Lisäksi on syytä pohtia missä jamassa ovat sellaisen yhteiskunnan perusarvot ja -instituutiot, jossa häiriköt saavat mellastaa.
Diagnosointi kuuluu ammattilaisille ja hoitosuhteisiin, ei maallikoille.
Huono ja sopimaton käytös on huonoa ja sopimatonta käytöstä, tekijän mielenterveyden tila ei muuta asiaa suuntaan tai toiseen. Eivätkä huonoon käytökseen puuttumisen mekanismit riipu diagnooseista.
Diagnosointi kuuluu ammattilaisille ja hoitosuhteisiin, ei maallikoille. Mielenterveysdiagnooseja ei pidä käyttää huonon käytöksen selittäjinä. Vielä vähemmän mielenterveydesongelmaiseksi leimaamista pitäisi käyttää haukkumatarkoituksessa. Eli ei ollenkaan.
Jos huomaat oman elämäsi keittiöpsykologina heitteleväsi diagnooseja milloin somekeskusteluissa, milloin kahvi- tai baaripöydissä, minulla on sinulle yksi neuvo: älä.
Mieti sen sijaan todellisia keinoja, millä huonoon käytökseen voit puuttua sitä kohdatessasi tai miten voit auttaa ja tukea huonon käytöksen kohteeksi joutuneita. Miten voit toimia edistääksesi sellaista yhteiskunnallista kehitystä, että huonolla käytöksellä ja häiriköinnillä ei pääse valta-asemiin?
Saara Särmä
Kolumnisti on akateeminen sekatyöläinen, feministi ja taiteilija. Tamperelainen, jonka sisällä asuu vorssalainen. Hän haluaa uskoa yksisarvisiin ja parempaan maailmaan.
Aiheesta voi keskustella 13.02. klo 23.00 asti.