Musiikkia ei voi tehdä keinoja kaihtamatta, toteaa kulttuurivieras, säveltäjä ja kapellimestari Atso Almila.
Takana istui kansa. Siellä musiikin yksityiskohdista saa huonommin selvää. Se saattoi olla tarkoituksenmukaista, pohtii säveltäjä, kapellimestari Atso Almila.
– Musiikki muuttuu ihmeelliseksi sointimatoksi, ja viesti hämärtyy. Olisiko ollut niin, ettei kansan haluttu ymmärtävän enempää hovin ja uskonnon asiasta, siis musiikista, hän muistelee legendaarisen toimittajan Hannu Taanilan radio-ohjelmaa aiheesta.
Mozartin aikaan 1700-luvun loppupuolella tilanne muuttui. Klassisesta musiikista tuli kansan huvia. Oopperoihin oli halpoja lippuja tavan ihmisille. Konserteissa ihailtiin säveltäjäneroa, mutta myös kilisteltiin ja pidettiin hauskaa.
– Syntyi luonnollisempi suhde musiikkiin, Almila tähdentää.
1900-luvulla suunta oli taas päinvastainen. Klassinen musiikki oli nyt kohottavaa korkeakulttuuria, elämää suurempaa taidetta, ja vastakohta mökämusiikille, kriitikko Seppo Heikinheimon (1938–1997) sanaa lainaten.
– Konserteissa alettiin paheksua ylimääräisiä ääniä kuten yskimistä. Elävän tapahtuman tilalle tuli täydellinen levytys ilman yhtäkään ylimääräistä inahdusta tai virhettä. Musiikki sterilisoitui veistokselliseksi arkkitehtuuriksi.
Image kertoi epäasiallisesta käytöksestä ja seksuaalisesta häirinnästä Sibelius-Akatemiassa
Kulunut viikko oli suomalaisessa klassisessa musiikissa käänteentekevä. Image-lehti avasi toimittaja Sonja Saarikosken juttukokonaisuudella julkisen keskustelun oppilaitoksissa tapahtuvasta opiskelijoiden nöyryyttämisestä, seksuaalisesta häirinnästä sekä opettajien ja jopa alaikäisten oppilaiden välisistä suhteista.
Saarikosken jutuissa keskitytään Taideyliopiston Sibelius-Akatemiaan, mutta keskustelu koskee tavalla tai toisella koko maata ja musiikin ammattiopetusta. Itse seuraan klassista musiikkia paitsi toimittajana myös muusikkona. Arveluttavista tilanteista olen kuullut monien kaupunkien musiikkipiireistä.
Sibelius-Akatemian dekaani Kaarlo Hildén vastaa Imagelle, että oppilaitos suhtautuu epäasialliseen käytökseen vakavasti.
Hänen mukaansa Taideyliopisto julkaisi yhteisen oppaan epäasiallisen käytöksen ehkäisemiseksi viisi vuotta sitten. Seksuaalisen häirinnän yleisyydestä kertovan #metoo-liikkeen myötä johto totesi, ettei se yksistään riitä. Ohjeet voisivat Hildénin mukaan olla käytännönläheisempiä.
Saarikosken juttukokonaisuus sanoittaa niitä tunteita, joita moni entinen ja nykyinen soitonopiskelija ja muusikko kantaa mukanaan. Minunkin, tämä jutun kirjoittajan, on niihin viulistina helppo samastua.
Klassinen musiikki on niin henkilökohtainen laji, että se tekee muusikkoudesta helposti särkyvää.
Kahdenkeskinen opetustilanne on herkkä vallan väärinkäytölle
Kysymys on osaltaan siitä, kuinka olemme vuosisatojen aikana oppineet suhtautumaan klassiseen musiikkiin.
Mukana on sitä pyhää, joka opittiin kirkon takapenkeillä 1600-luvulla, sitä nerokkuutta, joka opittiin Mozartilta ja Beethovenilta, sitä sterilisoitua veistoksellisuutta, joka opittiin 1900-luvulla vaikkapa Herbert von Karajanin johtamista levytyksistä.
Alan opiskelijoille käy selväksi, että musiikki on korkeampi päämäärä, jonka edessä on oltava nöyrä mutta intohimoinen, vaativa mutta pyyteetön.
– Arvostan omaa ammattiani ja sydämellään paneutuvia ihmisiä ympärilläni, mutta musiikki ei voi olla niin iso asia, että inhimillisyys unohtuu. Mikään asia maailmassa ei ole sellainen, että sen saavuttamiseksi olisivat kaikki keinot sallittuja, Almila sanoo.
Jo lähtökohta on haastava: on mestari, ja sitten on kisälli. Opettaja, jolla on ehkä oma taiteellinen uransa tai ainakin visionsa, ja oppilas, jolle epävarmuus omista taidoista ja tulevaisuudesta on arkipäivää.
– Vanhassa perinteessä opettaja eli mestari on vanha vihainen mies. Oppilas eli kisälli vähitellen saavuttaa tarvittavan tason, mutta sitä ennen häntä on läpsitty poskille ja pidetty palvelijana, Almila kuvailee.
Kahdenkeskinen opetustilanne perustuu molemminpuoliseen luottamukseen. Ammattiopinnoissa tavoitteena on muusikkous, ei pelkkä musiikki. Se on tunteellista. Opettaja on valta-asemassa ja tilanne on herkkä väärinkäytöksille.
Almila uskoo, että muutos vie aikaa. Alalla on paljon solmuja avattavana. Almilan metodina oli opastaa mahdollisimman lempeällä kädellä kohti ammatin saloja.
– Oivaltamista ei voi paukuttaa kenenkään päähän, vaan pitää havaita hyvät asiat ja kannustaa niistä.
Miksi Almila ei puuttunut epäasialliseen käytökseen?
Kuopiossa kotinsa olohuoneessa nojatuolilla istuva Almila on monelle tuttu musiikkimaailman ulkopuolella. Hänet tunnetaan Twitterissä järjen äänenä, aktiivisena keskustelijana ja kannanottajana, jolla on tolkuton määrä twiittejä ja 17 000 seuraajaa.
Helmikuussa ensi-iltansa saaneessa Orkesterin edessä -elokuvassa Almilasta piirtyy inhimillinen kuva. Anna-Karin Grönroosin ohjaama dokumentti seuraa Almilan johtamaa kapellimestariluokkaa.
Almila työskenteli Sibelius-Akatemian kapellimestari- ja orkesterikoulutuksen professorina viime vuoden loppuun eli eläköitymiseensä saakka.
Hänen aikanaan #metoo löi läpi maailmalla ja Suomessa.
– Sitä joutui miettimään, että mitenkähän meillä ne asiat ovat. Onko meidän opetuksessamme kaikki oikein.
Miksi Almila ei puuttunut kollegoiden epäasialliseen käytökseen?
– Sibelius-Akatemia on iso laitos, ja yhteistyö luokkien kesken on vähäistä. Tapauksia tuli esille puun takaa niin, ettei niihin edes ehtinyt reagoida. Niihin puututtiin johtajatasolla.
Imagen jutun perusteella epäasiallista käytöstä ei ole kitketty pois.
Huutaminen toi uskottavuutta
Länsimaisen taidemusiikin historia on läsnä klassisen musiikin opetuksessa. Suurten mestareiden oppeja pyritään kuljettamaan muusikkosukupolvelta toiselle. Saattaa olla, että nimeä on arvostettu enemmän kuin käytöstapoja tai taitoa opettaa.
Ajat muuttuvat, ja opetuksen sisältöön on vuosien varrella puututtu, mutta perässä on vaikea pysyä. Almila on nähnyt musiikkimaailman läheltä 1970-luvulta saakka. Silloin kapellimestarilta ja opettajaltakin oikein odotettiin näyttävää temperamenttia.
– Ei ollut pelkästään niin, että oli tapana huutaa ja vaatia, vaan tuntui siltä, että huutaminen toi uskottavuutta. Otettiin vakavasti, kun huudettiin. Kun meni hyvin, niin kiitettiin.
– Alistuminen kuului asiaan. Jos nyt joutuisi heitetyksi sinne takaisin, sitä levittelisi käsiään, että ei tällainen käy ollenkaan.
Nöyryyttämisen kulttuuri valui ammattimaailmasta perusopetukseen saakka. Itkuiset soittotunnit ja huuto opetustilanteissa ovat monelle suomalaiselle tuttuja kokemuksia.
Lähivuosina on alettu puuttua siihen, kuinka opiskelijoiden tasoa mitataan. Parikymmentä vuotta sitten oli tavallista, että nuoret soittajat marssitettiin vuosittain ikäjärjestyksessä lautakunnan eteen. Soitosta saatu palaute oli pelkkä pistemäärä.
Sibelius-Akatemian kapellimestariluokalla pisteytyksestä on luovuttu.
– Tutkinnoista pääsee joko läpi tai ei. Pääpaino on rakentavalla palautteella, jota oppilaat myös eniten kaipaavat. Palautteessa voi olla paljonkin korjausehdotuksia, ja kandidaatit kysyvät paljon.
"Paluu vanhaan ei tekisi onnelliseksi"
Suomessa tarjotaan korkeatasoista musiikin ammattiopetusta. Ala on täynnä intohimoisesti työhönsä suhtautuvia pedagogeja. Monella muusikolla päällimmäinen tunne on kiitollisuus.
Rinnalla kulkee ahdistava ja arveluttava taso, josta on vaikea saada otetta. Siihen ovat vaikuttaneet tähtikultti ja neromyytti, joiden harhauttamina väärinkäytöksiä on hyväksytty.
Tradition merkitys alalla on mittava, mutta on anteeksiantamatonta, jos sen nimissä edelleen lakaistaan maton alle epäasiallinen käytös ja jopa seksuaalinen häirintä.
– Paluu vanhaan ei onnistu. Eikä se edes tekisi onnelliseksi, Almila toteaa.
Jutun kirjoittaja on opiskellut viulunsoittoa kolmella vuosikymmenellä, viimeksi Turun ammattikorkeakoulun Taideakatemiassa.