Olohuoneen nurkassa nököttää tuliterä rollaattori. Se hävettää 100-vuotiasta Anna Perälää. Hän sai uuden apuvälineen muutama kuukausi sitten, mutta ei ole suostunut käyttämään sitä, ainakaan julkisesti.
Perälällä on paremmat menopelit; omat jalat ja oma auto. Tosin hän ei ole täysin tyytyväinen vaivattoman näköiseen kävelytyyliinsä.
– Olisitte tulleet kesällä, niin olisin voinut salaa harjoitella kävelyä ulkona, Perälä sanoo samalla kun viilettää selkä suorana ohitse.
Perälä on poikkeuksellinen satavuotias. Hän asuu yksin ja hoitaa itse omat kauppa-asiansa, eikä hän halua apua arkeen.
Mottona “minä itte”
Harmaa Opel peruuttaa autotallista. Perälän katse on tarkka ja tutkaileva. Ajotyyli on tasainen ja varma. Renkaat kääntyvät kohti Prismaa.
Perälä käy asioilla Forssan keskustassa monta kertaa viikossa. Hänellä olisi sotaveteraanina oikeus kuljetuspalveluun, mutta sellainen ei sovi naiselle jonka motto on “minä itte.”
Tulevaisuudessa Perälä saattaa kuitenkin joutua turvautumaan taksiin, sillä ajo-oikeus on vaakalaudalla. Hiljattain tehty vuositarkastus ei mennyt Perälän eikä lääkärin mielestä nappiin.
– Ei se lääkäri ymmärtänyt huumoriani. Jos tässä nyt kortti menee, niin ostan puskutraktorin ja ajan kaikki pois tieltäni.
Perälä heittää ilmoille sivaltavia sutkautuksia joka tilanteessa. Satavuotiaan sarkasmi naurattaa ja kiusaannuttaa samaan aikaan. Hän muun muassa jaksaa muistuttaa joka käänteessä, kuinka hän kuuluisi jo arkkuun.
Veitsenterävän ajatuksenjuoksun perässä on vaikea pysyä. Toimittajan kysymyksetkin ovat Perälälle turhan yksinkertaisia.
Kun häneltä kysyy esimerkiksi pitkän iän salaisuutta, se ärsyttää. Ei hän ole sellaista miettinyt, eikä hänellä ole siihen mitään vastausta.
– Sen kun tietäisin, niin maksaisin vaikka markan.
Perälä ei ole muutenkaan järin innostunut ikään liittyvistä kysymyksistä.
– Minulle ei tulisi mieleenkään kysyä keneltäkään, että miltä tuntuu olla jonkun ikäinen. Ajatteletko itse ikääsi koko ajan?
Minua vahditaan ja käydään katsomassa, olenko syönyt ilta- ja aamulääkkeet.
Anna Perälä
Perälän mielestä hänessä ei ole mitään erikoista. On niitä vanhempiakin ihmisiä elossa. Hän kertoo kuulleensa hiljattain edesmenneestä 106-vuotiaasta.
– Olisitte menneet tekemään hänestä juttua, Perälä napauttaa.
Sukulaiset ovat kuitenkin päättäneet järjestää 100-vuotispirskeet Perälän vastusteluista huolimatta. Perälä aikoo osallistua kemuihin, sillä ei kehtaa olla menemättä.
– Haluaisin vain olla kaikessa rauhassa, mutta tästä nyt tehtiin tällainen numero, Perälä huokaa ja kohauttaa hartioitaan.
Sata vuotta sinkkuna
Kaupasta ostetut silakat tirisevät pannulla, ja pieni samppanjapullo sujahtaa kaappiin odottamaan sopivaa hetkeä.
Viime aikoina kerrostaloasunnon ovi on käynyt tiuhaan, kun kotona käy hoitajia ja ruokalähettejä. Sekin ärsyttää.
– Minua vahditaan ja käydään katsomassa, olenko syönyt ilta- ja aamulääkkeet. Olen pärjännyt tähän asti hyvin ja pärjäisin jatkossakin, jos vain saisin olla rauhassa.
Perälä on tottunut pärjäämään itsekseen, sillä hän on asunut koko aikuiselämänsä yksin. Pitkä elämä on ollut työntäyteinen, eikä perheen perustamiselle olisi ollut Perälän mukaan aikaakaan.
– Olen elänyt sinkkuna ja pysynkin varmasti. En varmaan enää lankea mihinkään, Perälä sanoo ja väläyttää velmun hymynsä.
Anna Perälä syntyi 18. helmikuuta vuonna 1920 Kauhavalla. Lapsuudestaan Perälä mainitsee ainaisen sairastelun.
Hän oli “Anna, joka on aina kipiä.”
– Jos joku rokko oli olemassa, niin minä sen sain. Sairastin tuhkarokot ja tulirokot. Kaikki sanoivat, että ei tuo kauaa elä.
Seitsemän vuotta vanhempi veli ja kymmenen vuotta vanhempi sisko eivät huolineet pientä Annaa leikkeihinsä.
– Jos nyt tätä sinkkuutta ajatellaan, niin veli aina sanoi, että en tule Annan kanssa samaan valokuvaan, koska se on niin ruma ja laiha ja vanhan näköinen. Tämä on syöpynyt sydämeeni.
“Ei minua kannata enää lahjoa”
Musta baskeri irtoaa Perälän kädestä ja singahtaa kohti naulakkoa. Heitto menee hutiin.
Perälä on saapunut kampaajalle ottamaan permanentin. Syntymäpäiväjuhliin on muutama päivä aikaa.
Perälä korostaa useaan otteeseen, että hän ei ole tullut laittautumaan juhlia varten, vaan permanentti on ollut mielessä jo aiemmin.
– En minä ole kutsunut ketään. Enkä tiedä, miten olisin voinut estää heitä järjestämästä juhlia. Ei minua kannata enää lahjoa, kun minut laitetaan arkkuun tässä sitten vähän ajan päästä.
Suhtautuminen kuolemaan on muuttunut iän myötä. Satavuotiaan toive on, että kiharat kestävät kesään asti. Perälä haluaisi nimittäin vielä elää yhden suven, ja mieluusti “komialla” tukalla.
– Olisin ollut valmis lähtemään jo sen jälkeen kun omat vanhempani kuolivat, mutta kun en pääse.
Elämän ensimmäiset synttärijuhlat
Juhlapäivä on sateinen, ja Perälän olo on epämukava. Juhlapaikka kuhisee vieraita. Jotkut heistä ovat Perälälle kirjaimellisestikin vieraita.
Seassa on myös tuttuja naamoja. Lähin elossa oleva sukulainen on Kälviällä asuva veljentytär.
– Oli mukava nähdä näitä sukulaisia, kun koskaan en tule enää näkemään heitä, Perälä tuumaa omaan tyyliinsä.
Vieraat käyvät kurkkimassa sotaveteraanin kunniamerkkejä sivupöydältä, sillä lottana jatko- ja talvisodassa palvellut Perälä ei ole suostunut ripustamaan niitä rintaansa. Perälähän ei moisilla merkeillä rupea ylvästelemään.
Vaikka olo on aluksi vaivalloinen, päivänsankari on lopulta vaikuttunut siitä, miten moni ihminen on saapunut juhlistamaan häntä. Hän ei ole omien sanojensa mukaan koskaan aiemmin juhlinut syntymäpäiviään.
Kun sadalla kynttilällä koristeltu kakku kannetaan häkeltyneen synttärisankarin eteen, Perälä vetää empimättä keuhkot täyteen ilmaa. Hän puhaltaa jokaisen kynttilän sammuksiin.
Päättäväinen ilme sen kertoo: Minä itte!
Lue myös:
Video: 100-vuotias Ilmari Koppinen juoksi 60 metriä – "Oikein hyvä aika"
Vanhuuden julkikuva on väärä, sanovat tutkijat – katso videolta, mikä ikääntymisessä on mahtavaa