"Ongelmia on aina, mutta kokonaistilanne on aivan erinomainen". Näin kuvaili nuorisotutkija Mikko Salasuo nykyistä nuorta sukupolvea Ylen A-studiossa 18. helmikuuta.
Puhe oli nuorten huumeidenkäytöstä, joka on yhteiskunnassamme jatkuva pelon aihe. Orivedellä oli edellisenä syksynä järkytytty kouluterveyskyselyiden tuloksista: nuorista 16 prosenttia ilmoitti käyttäneensä kannabista ainakin kerran.
Tilastoa käsiteltiin televisiossa vajaan 20 minuutin keskustelussa, jossa niputettiin yhteen kaikki kannabiksen dekriminalisoinnista nuorten syrjäytymiseen ja "kaman" käyttämiseen.
Salasuo selitti, että kannabiksen kohdalla kyse on pienistä, ympäri Suomea syttyvistä paloista, ei maanlaajuisesta kriisistä. Yksi oriveteläinen kasvattaa kannabista vaatekomerossaan, toinen ostaa Toijalassa satsin hasista. Heiltä kannabis leviää paikallisesti isolle joukolle, mikä aiheuttaa sitten hetkellisen käyttöpiikin.
Jos kotiseudullani olisi vuosituhannen alussa kyselty, ovatko koululaiset maistaneet kotiviiniä, olisi graafeissa näkynyt selvä piikki. Kähvelsin nimittäin hetken raparperiviiniä isoäitini kellarista ja jaoin kavereille.
Salasuon tehtävä studiossa oli hillitä pelkoja, joita toimittajan kysymykset ja toisena vieraana ollut yläkoulun rehtori kanavoivat. Tuoda perspektiiviä ja muistuttaa, ettei kyse ole kriisistä.
Hän muistutti, että fokuksen pitäisi perus- tai satunnaiskäyttäjien sijaan olla siinä hyvin pienessä ongelmaryhmässä, jota A-studion insertissä haastateltu, pitkästä päihdekierteestä kuiville yrittävä Nikke edustaa. Eivätkä heidän ongelmansa yleensä lähde huumeista, vaan esimerkiksi vaikeuksista kotona tai oppimisympäristöissä.
Pelotteluretoriikka ei ollut kadonnut liberaalissa nyky-yhteiskunnassa mihinkään.
Kirjoitin kaksi vuotta sitten kirjan kannabiksesta. Kirjassa moitin suomalaista huumausainekeskustelua yksipuoliseksi, arvolatautuneeksi ja pahimmillaan valheelliseksi.
Pelotteluretoriikka ei ollut kadonnut liberaalissa nyky-yhteiskunnassa mihinkään. Yhä kannabiksenkäyttö liitettiin uutisissa tekoihin ja tapahtumiin, joissa se ei näytellyt merkittävää roolia. Yhä poliisit ja poliitikot uskoivat porttiteoriaan, jonka tieteilijät olivat moneen kertaan kumonneet.
"Jotta kannabiksesta ja sen roolista yhteiskunnassamme voidaan käydä laadukasta, kiihkotonta keskustelua, täytyy osapuolten tietää, mistä oikeasti puhutaan", kirjoitin. Korostin, ettei huumeista voi puhua minään yhtenäisenä päihteiden joukkona. Ne kaikki vaikuttavat käyttäjiinsä eri tavoin, eikä yksi päihde johda automaattisesti toiseen.
Ajankohta kirjalle oli otollinen, koska kannabis oli otsikoissa jatkuvasti. Kanada oli laillistamassa kannabiksen virkistyskäyttöä, samoin monet osavaltiot Yhdysvalloissa. Suomessa asenteet lievenivät hitaasti mutta varmasti.
Toivoin ja uskoin, että voisin osaltani olla mukana kääntämässä huumekeskustelua uudelle sivulle.
Jos sivu onkin kääntymässä, niin hyvin hitaasti.
Huumeet suututtavat. Se on inhimillistä ja ymmärrettävää, koska niitä ja niiden käyttäjiä on demonisoitu vuosikymmenten ajan. On puhuttu porttiteoriasta, psykooseista, syöpyneistä hampaista ja myrkkyä myyvistä diilereistä.
Tunnistan suututuksen. Vielä muutama vuosi sitten minunkin sisälläni värähti vihasta aina kun joku läheinen ystävä kertoi kokeilleensa MDMA:ta tai kokaiinia. Kannabiksen käyttäjiä pidin salaa kakkosluokan kansalaisina.
Tuosta tunnereaktiosta täytyy päästä irti. Toiset huumeista ovat vaarallisempia kuin toiset ja toiset kasvattajista, kauppaajista sekä käyttäjistä vastuuttomampia kuin toiset, mutta huumeet tai niiden käyttäjät eivät ole pahoja.
Itse pääsin tunnereaktiosta irti sivistämällä itseäni. Lukemalla kannabiksen ja huumepolitiikan historiasta, juttelemalla eri huumeita käyttäneille ja käyttäville ihmisille. Ihan tavallisille ihmisille, jotka kävivät töissä, opiskelivat, hoitivat lapsia ja tekivät taidetta. Heistä osalla oli ongelma, useimmilla ei.
Päihteiden käyttöä ei voi kitkeä. Ei kieltämällä, ei rajoittamalla. Monien mielestä kieltolaki tekee nimenomaan hallaa, koska sen alaisuudessa huumemarkkinoita tai huumeiden laatua ei voida valvoa.
Olisiko dekriminalisointi askel oikeaan suuntaan? Sitä miettii eduskunta, kun kansalaisaloite kannabiksen käytön rangaistavuuden poistamiseksi tulee sen käsiteltäväksi.
Se tiedetään, että jotain huumetta elämänsä aikana kokeilleiden määrä kasvaa vuosi vuodelta. Ei ihme: saatavuus on internetin myötä parempaa ja nuoret ehkä kokeilunhaluisempia.
Ylen haastattelussa Salasuo kumosi silti käsityksen, jonka mukaan yläkouluikäiset käyttäisivät huomattavasti entistä enemmän huumeita.
"Nykyinen sukupolvi käyttäytyy niin paljon fiksummin kuin yksikään aiempi sukupolvi", Salasuo muistutti.
Se on lohdullinen fakta, jota ei pidä unohtaa. Siksi "nuorison" sijaan aktiivisten toimien pitäisi kohdistua siihen hyvin pieneen ryhmään, jolle päihteet – lailliset tai laittomat – ovat oikea ongelma.
Ja siksi meidän journalistien täytyy osata erottaa asiat toisistaan. Kannabiksen käytön rangaistavuus on kysymyksenä lopulta hyvin kaukana siitä, että joensuulaisella Nikellä on subutex-ongelma.
Anton Vanha-Majamaa
Kirjoittaja teki kirjan kannabiksesta ja tietää nyt, miten omenasta tehdään piippu.
Aiheesta voi keskustella 20.3. klo 23.00 asti.
Lue myös:
Anton Vanha-Majamaa: Ahdistumme liikaa kaikesta – mitä, jos unohtaisit osan asioista?