Oletko koskaan kokenut tilannetta, jossa kehosi hiljenee vaikka haluaisit kohdata toisen ihmisen? Suu pitäisi avata, mutta et pystykään olemaan läsnä erilaisuuden takia.
Kokeile toistella ääneen sanoja “transsukupuolinen, homo, lesbo, muunsukupuolinen, biseksuaali” ja tunnustele miten kehosi reagoi niihin. Nyt puhun ylisukupolvisesta, kehollisesta häpeätaakasta ja sateenkaarivähemmistöistä.
Kuvittele eläväsi niin että katseet kääntyvät sinusta pois aina kun olet näkyvä. Kun kerrot kenen kanssa seurustelet, tuntuu kuin joku painaisi mykistysnappia. Ihmiset vaikenevat syvällä, kehollisella tavalla tai katsovat muualle. Myös oma kehosi huutaa sinua olemaan hiljaa: “Älä puhu tästä ääneen”. Näet miten kaikki muut ympärilläsi puhuvat samoista asioista elämässään, mutta juuri sinun kohdallasi mykistysnappi aktivoituu kerta toisensa jälkeen. Olet väsynyt olemaan näkymätön. Et ymmärrä miksi ihmiset hermostuvat kun sanot ettet enää jaksa.
Vihdoin joku sanoo lauseen, joka saa sinut tajuamaan mistä on kyse: “Ei näistä asioista ole ennenkään puhuttu”.
Jos olet huolissasi sateenkaari- ja transnuorista, huolehdi siitä, etteivät he mene rikki, koska joutuvat käsittelemään vanhempiensa taakkaa.
Kun kuulut sateenkaarivähemmistöön, tehtäväsi on käsitellä läheistesi ylisukupolvinen häpeä. Vasta sitten he voivat olla sinulle turvallisesti läsnä. Monen transnuoren tehtävä on käsitellä vanhempiensa häpeä lastaan kohtaan, ennen kuin vanhemmat antavat omalle lapselleen perusturvan.
Ympäristö toistaa viestiä: omana itsenäsi olet asia joka aiheuttaa niin syvän häpeäreaktion, että luotasi on pakko kääntyä pois.
Surullista kyllä, moni ei edes miellä väkivallaksi tätä törmäystä joka usein laukeaa kaapista tulemisen yhteydessä. Reaktio voi olla niin alkukantainen tai syvälle kehoon uurrettu, että se saattaa purskahtaa aggressiona ulos.
Häpeätaakan voi nähdä vihaisuushymiöistä ja niistä kommenteista, joissa suoraan tai epäsuorasti painetaan takaisin piiloon. Katsokaa mitä tahansa nettijuttua jossa käsitellään Pridea, sateenkaarinuorten kokemaa kotiväkivaltaa tai sateenkaariperheitä. Tutkailkaa tämän kolumnin kommenttiketjua somessa. Joskus ihmiset jotka eivät vielä ole tarpeeksi turvassa käsittelemään sukupolvihäpeää, reagoivat vähemmistöihin niin spontaanisti, etteivät ehdi tajuta tekevänsä vahingossa pahaa. Miten nämä ihmiset saisi turvaan, että he voisivat sallia turvaa myös muille?
On yksi tapa jolla ylisukupolvisen häpeätaakan ja sen vahingon yhteiskuntaan voi torjua: kehollisen taakan sanallistaminen niin ettei se riko enää seuraavaa sukupolvea. Se onnistuu niiltä, jotka rikkovat hiljaisuuden vaikka se tuntuu kehossa epämiellyttävältä, ja niiltä jotka ymmärtävät mistä tämä häpeä periytyy.
Tätä ylisukupolvista mykistysnappia voidaan käsitellä myös taiteessa. Esimerkiksi sukupolvien välistä railoa kuvaava suomalainen elokuva A Moment in the Reeds tuo esiin sen, kuinka kehollistuva häpeä rikkoo perheen. Kun isällä ei ole sanoja taakkansa käsittelyyn, oma poika lähtee hänen luotaan pois. Painavimmat vuorosanat ovat niitä, joissa vaietaan.
Samasta elokuvasta on puhuttu mediassa homoelokuvana tarkoittaen että siinä on myös seksiä. Monistako heteroseksiä sisältävistä elokuvista puhutaan heteroelokuvina? Heteroelokuvista puhutaan sukupolvikuvauksina, psykologisesti paljastavina tarinoina tai kansan yhteisen muiston käsittelynä. Mistä tämä ero? Siitä, että emme pääse seksiä harrastavien hahmojen sukupuolen yli itse tarinaan asti. Sukupolvihäpeä sanoo seis.
Saman vaikenemisen ilmiön saattaa huomata tänä keväänä, kun yksi globaalisti tunnetuimmista suomalaisista kuvataiteilijoista täyttää 100 vuotta. Jos et tiedä kuka on kyseessä, kysy vaikka Finlaysonilta. Juhlanäyttelyyn tutustuakseen suomalaisen tosin olisi pitänyt matkustaa Tallinnaan, New Yorkiin tai Tukholmaan.
Varsinainen vahinko ei kuitenkaan tapahdu taiteessa vaan omassa naapurissamme juuri tänään.
Joka kerta kun turvallinen aikuinen hiljenee “näistä asioista” lapsen edessä, hän kaivertaa häpeäänsä tämän ihoon. Lapsi lakkaa tulemasta näkyväksi ja vetäytyy pois itsestään aikuisen katseen ohjaamana. Hiljaisuuteen humpsahtaa ja lopulta se sairastuttaa.
Ja on väärin sanoa: “Ei tämä koske minua”, sillä emme me sukupolvestamme pääse irti. Yhteinen sukupolvihäpeä on meidän jokaisen asia eikä sen käsittelyyn pysty yksin.
Toisinaan sateenkaarivähemmistöön kuulumattomat saattavat kommentoida: “Entä milloin on minun vuoroni saada olla ylpeä itsestäni?” “Emmekö me normaalit enää riitä?”
Mistä nämä kommentit kumpuavat? Eivätkö kommenttien esittäjät ole itse saaneet hyväksyntää? Sillä ihmisen on ensin saatava tuntea olevansa ihana ja tarpeeksi, vasta sitten voi hyväksyä muutkin.
Mutta jos sateenkaarivähemmistöjen hyväksyminen oikeasti vaatii sen että minä itse ensin, niin järkätkää ihmeessä vaikka joka pitäjässä oma heteropride sitten kun se on mahdollista. Hierokaa seksuaalisuuttanne toisten naamaan ja sanokaa työpaikallakin ääneen mitä sukupuolta puolisonne on. Marssikaa kaduilla käsi kädessä kumppaninne kanssa, välittämättä kylmistä katseista. Älkää suostuko pelkäämään huutelua vaikka pussaatte keskellä toria.
Hierokaa myös sukupuoli-identiteettiänne toisten naamaan. Puhukaa kahvihuoneissa avoimesti siitä, että olette naisia ja miehiä niin kuin kätilö teidät oletti. Vaatikaa vessa jonka wc-merkkiin sisältyy myös teidän sukupuoli-identiteettiänne vastaava merkki. Käykää siellä vessassa kuin se olisi itsestään selvä oikeutenne.
Ja huomatkaa miten se ei ole pois keneltäkään.
Ylisukupolvisen kehollisen hiljaisuuden rikkominen voi tuntua pahalta, mutta alamme yhteiskuntana olla emotionaalisesti valmiita siihen. Sankareita ovat ne ihmiset, jotka ymmärtävät etteivät kortit ole jaettu reilusti ja jakavat niitä uudestaan. Ihmiset jotka huomaavat että yhdentekevältä tuntuvaa vaikenemisen perinnettä jatkamalla tullaan jatkaneeksi myös hyvin vaarallisia asioita. Vahingossa. Ei pahuuden takia, vaan siksi että “näistä asioista ei ole ennen puhuttu”.
Eniten pelkään että tämän kolumnin lukija päättää katsoa pois vaieten. Jos olet huolissasi sateenkaari- ja transnuorista, huolehdi siitä, etteivät he mene rikki, koska joutuvat käsittelemään vanhempiensa taakkaa.
Lopetetaan “näistä asioista” puhuminen ja puhutaan asioista niiden oikeilla nimillä.
Susi Nousiainen
Kirjoittaja on Jyväskylässä asuva kulttuuri- ja kasvatusalan sekatyöläinen, transmies sekä kahden lapsen isä, joka uskoo empatiaan ja dialogiin.
Kolumnista voi keskustella 11.4. klo 23.00 asti.
Lue myös: