1800-luvun sanotaan loppuneen ensimmäiseen maailmansotaan. Sitä ei välttämättä huomattu maapallon joka kolkassa, mutta Euroopan vaikutuspiirissä vuosi 1914 merkitsi uuden maailmanajan alkua. Kaikki muuttui: yhteiskunta, tiede, taide.
1900-luku loppui alkuvuodesta 2020. Tällä kertaa se on pantu merkille kaikkialla. Koronavirus on paljastanut maapallon rajattomuuden.
Viimeistään nyt on käynyt ilmeiseksi, ettei maailmasta voi erota. Sitä julistaa kovaäänisesti myös aiemmin rajojen sulkemista haikailleiden neuvoton hiljaisuus koronaviruksen edessä.
Virus opettaa meille, että Suomen käpertyminen kuoreensa merkitsisi myös normaalin elämänmenon hylkäämistä. Kun pandemiasta on selvitty, rajojen sulkeminen toteutuisi käytännössä vain vetäytymällä Koillismaan soiden ja pitkospuiden takaisiin piilopirtteihin.
Pandemian prisman lävitse erottuu monia muitakin muutoksen airuita. Nostan tässä esille kaksi mielenkiintoista seikkaa. Toinen niistä on paikallinen, toinen globaali.
Pandemia on nostanut naiset kriisijohtajiksi.
Paikallinen piirre koskee vain Suomea. Se on eräänlaisen sattuman seurausta, mutta edustaa myös kauan odotettua kvanttihyppyä.
Pandemia on nostanut naiset kriisijohtajiksi.
Naisvetoinen hallitus on joutunut valtaisaan koettelemukseen. Vastoin vanhojen jäärien ennakkoluuloja, he eivät ole pyörtyilleet tai purskahtaneet hysteeriseen itkuun. He ovat toimineet yhtä hyvin ja yhtä jämerästi kuin mikä tahansa mieshallitus. Luultavasti he ovat myös erehtyneet ja tehneet virheitä saman verran.
Mutta yhtä kaikki heidän naiseutensa on ollut irrelevanttia.
Voisin vääntää Mannerheimin talvisodan päättyessä antaman päiväkäskyn muotoon: ” Sotilaat! Olen taistellut monilla tantereilla, mutta en vielä ole nähnyt vertaisianne naisia.”
Tilanne ei tällä kertaa selity poikkeamalla, jollakin ainutkertaisella sattuma-Thatcherillä, jonka rinnalla kaikki miehet ovat ämmiä. Hallituksen lisäksi naiset on heitetty etulinjaan sekä ministeriöissä että virastoissa. He ovat näkyneet televisiossa ja uutisvirrassa. He ovat lausuneet, arvioineet ja selittäneet laajalla rintamalla.
Voisin vääntää Mannerheimin talvisodan päättyessä antaman päiväkäskyn muotoon: ” Sotilaat! Olen taistellut monilla tantereilla, mutta en vielä ole nähnyt vertaisianne naisia.”
No, tämä olisi jo liikaa.
Mutta uskon, että pandemian ansiosta olemme Suomessa todistamassa muutosta naisten yhteiskunnallisessa statuksessa, jonka nopeus oikeuttaa toteamukseni 1900-luvun päättymisestä.
On mahdotonta kuvitella, että kun viruspöly viimein laskeutuu, voisimme palata entiseen. Aikoihin, jolloin naiset olivat hallituksessa koristeina ja pehmoasioiden kiintiöministereinä.
Ehkä meidän ei tulevaisuudessa tarvitse enää muistella, että hän sattui olemaan nainen.
Suomessa Svinhufvud muistetaan jämeränä laillisuusmiehenä, joka lyttäsi Mäntsälän kapinan. Risto Ryti muistetaan presidenttinä, joka kantoi raskaan henkilökohtaisen vastuun Suomen kohtalosta jatkosodan ratkaisuhetkillä.
Sanna Marinin me tulemme muistamaan pääministerinä, joka oli komentosillalla valtiolaivan kyntäessä maailmanlaajuista myrskyä. Mutta ehkä meidän ei tulevaisuudessa tarvitse enää muistella, että hän sattui olemaan nainen.
Toinen kiintoisa piirre on globaali. Merkille pantavaa on nimittäin rationaalisuuden voimakas korostuminen kaikkialla. Ympäri maapalloa virusta vastaan hyökätään tieteen keinoin. Sen molekyylirakennetta kuvaava karvapallo on tuttu jokaiselle.
Meistä kaikista on tullut amatöörivirologeja ja tilastoanalyytikoita, eksponenttifunktioiden mestareita.
Kun lokakuussa 1939 kansakunnan olemassaolo oli uhattuna, Paasikivi saateltiin Moskovan junaan virren ”Jumala ompi linnamme” tahdissa. Nyt kirkot ovat kiinni. Jopa Vatikaani on lukinnut ovensa. Pappien sijasta luotamme infektiolääkäreihin.
Maailma tuntuu aavistavan, että jumalat ovat vaienneet tai kuolleet, jos ovat koskaan eläneetkään. Että rukoukset eivät nyt auta. Vain ISIS ja heihin verrattavat hihhulit ovat väittäneet, että koronavirus on Jumalan keino rankaista vääräuskoisia.
Vainooja on nytkin kavala ja kauhea, kiivas, kiukkuinen ja julma, hirmuinen. Mutta tänään laulamme, että vain tiede hänet voittaa.
Huuhaa-väkikin on siirtynyt vähin äänin hopeavedestä käsidesiin.
Virren sanoin vainooja on nytkin kavala ja kauhea, kiivas, kiukkuinen ja julma, hirmuinen. Mutta tänään laulamme, että vain tiede hänet voittaa. Ja sen tiede tulee myös tekemään. Päinvastoin kuin vuonna 1939, edessämme on taistelu, jota emme tule häviämään.
On nimittäin varmaa, että me tulemme selviämään. Virusyö päättyy lopulta, ja painajainen on silloin ohi. Mutta heräämme maailmaan, joka ei enää ole entisensä.
Kari Enqvist
Kirjoittaja on kosmologian emeritusprofessori Helsingin yliopistossa ja tietokirjailija. Hän on kiinnostunut ihmisen paikasta maailmankaikkeudesta ja kaikesta siitä, mikä on liikuttavaa tai ihmeellistä.
Aiheesta voi keskustella 9.4. klo 23:00 asti.