Tamperelainen seurakuntapastori Hannele Juutinen on tuntenut tänä keväänä olonsa ontoksi.
– Kun en voi koskettaa esimerkiksi toisia ihmisiä tulee yksinäinen ja alavireinenkin olo.
Juutinen sokeutui jo nuorena ja tarvitsee koskettamista arjessaan paljon. Portaita noustessa on tartuttava kaiteeseen, kaupan kassalla maksupäätteeseen. Koronavirus on muuttanut tilanteen, nyt koskettelu on jopa vaarallista.
– Yritän lähestyä sitä kaipauksen kautta. Annan sen tunteen tulla itseeni, että jotakin merkityksellistä puuttuu. Kun olen rehellisesti sen kanssa kasvokkain, kestän koskettamattomuuden paremmin.
Hannele Juutinen kokee ammentavansa arjen kosketuksista normaalisti paljon iloa.
– Kai kyse on ihan hormonaalisesta asiasta. Kosketuksella välitetään toiselle hyvää oloa.
Ihan tavallinenkin kosketus tuntuu nyt luksukselta.
– Ihanaa, että saan pitää puolitoistavuotiasta tytärtäni edelleen sylissä tai halata puolisoa illalla ennen nukkuumaanmenoa.
Yksi helpotus fyysisen etäisyyden tuomaan ikävään on koskettamisesta puhuminen. Juutisen mukaan helpottaa kun saa sanoa ääneen mitä kaipaa. Se tuo samalla vähän osalliseksi koskettamisesta, vaikka ei sitä olekaan.
– Ystävälle saatan sanoa, että nyt haluaisin halata sinua, jos voisin. Tai virallisemmissa kohtaamisissa, että olisipa kiva kätellä teitä.
Arkun reunat ja kastettavan pää on pakko tunnustella käsin
Hannele Juutinen on toiminut kymmenen vuotta pappina. Poikkeustilan aikaan hän kohtaa ihmisiä paljon harvemmin kuin ennen. Silloin kun ihminen tulee luo, täytyy Juutisen pitää omien sanojensa mukaan näpit kurissa.
– Minulle on luonnollista mennä kohti ihmistä koskettamisen kautta. Nyt kun se ei ole mahdollista huomaan, kuinka tärkeää se minulle oikeasti on.
– Yritän ilmeillä ja eleillä viestittää ihmisille läsnäoloa, vaikka en voi laittaa esimerkiksi kättä surevan hartialle.
Kirkollisissa toimituksissa Juutisen on välttämätöntä kosketella pystyäkseen tekemään työnsä.
– Lapsi on vaikea kastaa koskematta. Monet kollegat pystyvät esimerkiksi valelemaan lapsen pään kastevedellä, mutta minulta se ei onnistu. Samoin siunatessa pitää kosketella arkun reunoja, että osaa asettua oikein.
– Se on jatkuvaa tasapainoilua sen kanssa, mikä kosketus on välttämätöntä oman turvallisuuden kannalta.
Mutta aivan erityisesti hän kaipaa seurakuntalaisten koskettamista ehtoollispöydässä.
– Kaipaan sileitä käsiä, karheita käsiä, vahvoja tai vapisevia käsiä. Ja myös oma palveleva käteni haluaisi päästä tekemään työtään.
Sitten kun taas saa koskettaa
Hannele Juutisen mukaan itsessään ei kannata säikähtää, jos koskettaminen tuntuu tämän ajan jälkeen vähän oudolta tai vaikealta.
– On varmaan vähän samankaltainen tilanne, kuin joutuisi käyttämään pitkästä aikaa vierasta kieltä. Sanoja hakee, puhe hapuilee ja siihen menee aikaa, että pääsee taas hyvään supliikkiin.
– Toisaalta kun sanon nyt tämän, joku toinen ääni minussa sanoo, ettei siinä ole mitään vaikeaa. Se on vain ihanaa ja hullaannuttavaa.
Juutinen uskoo, että tämän ajan myötä oikeasti merkitykselliset asiat korostuvat. Jos vielä joskus tullaan tilanteeseen, jossa ei voi pitkään aikaan koskea toista, niin tästä ajasta voisi oppia siihen selviytymisstrategioita.
Yksi sellainen keino on käyttää toisia aisteja koskettamisen sijaan. Tutun ihmisen äänen kuuleminen voi Juutisen mukaan tuntua silitykseltä iholla.
– Minulla on kotona edesmenneen äitini pehmeä kylpytakki. Kun on ikävä oman äidin kosketusta, kietoudun siihen vaatteeseen ja kuvittelen olevani äidin sylissä.
