Saippua on mahtava tuote niin pala- kuin nestemuodossakin. Saippua on yksinkertainen valmistaa ja edullinen ostaa. Ilman saippuaa nykyaikaisesta elämäntyylistä ei tulisi mitään.
Saippuan tärkeydestä huolimatta moni ei tiedä saippuasta juuri mitään. Ennen kodeissa saippuaa tehtiin itse, mutta nykyään se haetaan kaupasta. Harva on ajatellut, mihin saippuan pesuvoima perustuu.
Helsingin yliopiston professori, polymeerikemisti Heikki Tenhu on hämmennyksekseen huomannut, että kouluissakaan ei opeteta, mikä on miselli.
– Saippuoitten kyky järjestyä miselleiksi on kaiken salaisuus. Se on rakenne, jossa ulkopinta on poolinen – siis esimerkiksi sähköisesti varautunut tai vesiliukoinen – ja sisäosa on jotain muuta. Se on se salaisuus, että saippua pystyy liuottamaan ei-vesiliukoisia yhdisteitä.
Saippuat pystyvät siis irrottamaan tehokkaasti likaa ja eliöitä. Mikä kätevintä, irronnut lika huuhtoutuu vedellä pois. Niin yksinkertaisesti se on.
Mutta ihan ensimmäiset saippuat eivät olleet pesua varten.
Potaskan tilalle tuli parempaa
Sen verran historiasta tiedetään, että nykyisen Irakin alueella 4 500 vuotta sitten asuneet sumerit valmistivat kasvien tuhkasta ja öljystä keittäen saippuan esimuotoa. Pesemiseen sitä ei käytetty, vaan parantavana voiteena haavojen hoitoon.
Todennäköisesti jo sitä ennen saippuaa syntyi vahingossa, kun nuotiolla poltettiin eläimiä jumalille uhreiksi ja eläinten rasva ja tuhka sekoittuivat.
Myös egyptiläisillä, kreikkalaisilla ja germaaneilla oli jo ennen ajanlaskumme alkua hoitovoiteeksi tarkoitettuja saippuamaisia tuotteita.
Roomalaiset tekivät noin 2 000 vuotta sitten kiinnostavan havainnon. Keitetyistä aineksista valmistettu tuote irrotti samalla levittämisellä vartalosta likaa ilman, että ihoa piti erityisesti hinkata tai kaapia.
Varsinainen saippua – sellaisena kuin nykyihmiset sen tuntevat – on peräisin 600-luvun arabeilta. Arabit korvasivat potaskan eli ruukkutuhkan alkalisilla suoloilla ja keittivät suoloja ja öljyä niin pitkään, että seoksesta tuli kiinteää massaa. Oikein kiinteäksi saippua tuli poltetun kalkin kanssa.
Tieto saippuasta siirtyi keskiajalla Eurooppaan. Espanjalaiset, ranskalaiset ja italialaiset alkoivat ensimmäisinä valmistaa upeita saippuoita aatelisväen puhdistautumiseen.
Julkisten kylpylöiden levitessä Euroopassa pääsivät monissa maissa myös maanosan köyhemmät saippuoiden kanssa tekemisiin.
Saippuan onni kääntyi 1300-luvulla
Kulkutaudit levisivät keskiajan saastaisissa kaupungeissa. 1300-luvun puolivälissä suuren osan eurooppalaisia tappanut ruttotauti ”musta surma” sai ihmiset pelkäämään vesipesua.
Samalla saippuasta ja peseytymisestä tuli vihattua, sillä tautien uskottiin leviävän erityisen hyvin veden välityksellä.
Saippuapesun vastaisuus jatkui kauan. Vielä 1500- ja 1600-luvuilla ihmiset eivät juuri peseytyneet. Tai jos jotakin tekivät hygieniansa eteen, niin lähinnä puuteroivat itseään.
Ensimmäisiä kunnon merkkejä saippuan paluusta saatiin vasta 1600-luvun loppupuolen Ranskassa.
Ludwig XIV hankki hoviinsa maan parhaat tekijät ja julisti saippuan valmistukseen oman ”puhtauslakinsa”, jonka mukaan hyvässä saippuassa pitää olla vähintään 72 prosenttia öljyjä. ”Aurinkokuninkaan” puhtauslaki ei siis liittynyt ihmisten, vaan saippuan puhtauteen.
Pitkä matka massatuotteeksi
Saippuan ehkä merkittävin loikka otettiin vuonna 1791. Ranskalaiskemisti Nicolas Leblanc keksi tuolloin kemiallisen synteesimenetelmän soodan eli natriumkarbonaatin valmistamiseksi. Leblancin menetelmä mahdollisti saippuan massavalmistuksen.
Saippuan kysyntä lisääntyikin nopeasti 1800-luvulle tultaessa. Ihmiset olivat pitkään olleet todella likaisia, mutta kun hygieniasta opittiin uutta, alettiin vihdoin kaivata myös saippuaa.
1800-luvun rikkaat kaupunkilaiset halusivat hienoja saippuoita, jotka oli valmistettu korkealaatuisista öljyistä. Tavallinen kansa sai Euroopan kaupungeissa hangata vartaloonsa pellavansiemen- tai hamppuöljystä valmistettuja saippuoita, jos saippuaan ylipäätään oli varaa.
Suomessa saippuaa tehtiin sata vuotta sitten vielä itse. Professori Heikki Tenhu sanoo, että muutama sukupolvi sitten oli normaalia, että suomalaiset keittivät saippuansa saunan padassa.
– Käytettiin kaikkia teurasjätteitä, luita, nahkaa ja keitettiin lipeässä. Jos lipeää ei ollut, niin edelliset sukupolvet käyttivät koivun tuhkaa. Silloin niistä luista ja lihoista irtoavista rasvahapoista tuli suoloja. Kun padan annettiin jäähtyä, saatiin pinnalta kerättyä saippua.
Eteläisessä Euroopassa eläinrasvoja ei suosittu, vaan saippuat tehtiin oliiviöljyyn tai muihin kasvisrasvoihin.
Palasaippua on paljon enemmän kuin pala saippuaa
Perinteinen palasaippua hallitsi koteja pitkään. Vielä 1970-luvulla palasaippua löytyi kaikista kylpyhuoneista.
Nestesaippuat yleistyivät kuitenkin nopeasti, koska niiden käyttö on hygieenistä. Nestesaippua sopiikin erityisen hyvin julkisiin tiloihin. Sieltä ne levisivät 90-luvulla myös suomalaiskoteihin.
Mutta ympäristökuormitukseltaan ja kustannuksiltaan palasaippua on kotioloissa edelleen nestesaippuaa parempi vaihtoehto. Palasaippua ei paperikäärettä tukevampaa pakkausta kaipaa. Nestesaippuan ostaja maksaa myös purkissa olevasta vedestä.
Puhtaaksi saippuaksi muutettuna palasaippua maksaa noin puolet vastaavan laatuisen nestesaippuan hinnasta. Pesuominaisuuksissa eroja ei ole. Kummallakin kädet puhdistuvat yhtä hyvin.
Palasaippua on riittoisaa, sillä sitä ei saa yhtä helposti lotrattua liikaa. Palasaippua on myös hygieeninen, kunhan se ei lillu märässä lätäkössä, vaan pääsee kuivahtamaan telineessään.
Saippuaksi kutsutaan myös saippuaa, joka ei ole saippuaa
Suomessa on tällä hetkellä vajaat kymmenen saippuan teollista valmistajaa. Sen päälle tulevat vielä pienvalmistajat ja saippuanvalmistuksen harrastajat. 80 prosenttia kaikesta kosmetiikasta tulee ulkomailta mukaan laskien saippuatuotteet.
Bernerin tuotekehityskemisti Outi Tarakkamäki sanoo, että nykyään saippuat valmistetaan yleensä kasviöljyistä kuten palmu- ja kookosöljystä. Saippuan pH on noin 10, joten se säilyy ilman säilöntäaineita.
– Palasaippuoissa ja nestesaippuoissa on myös synteettisistä tensideistä valmistettuja, joiden pH on alhaisempi. Nimitys on hämäävästi sama. Molempia sanotaan saippuoiksi, vaikka kemia niiden takana on erilainen. Perinteisiä saippuoita voidaan kutsua myös nimellä luonnollinen saippua. Lisäksi on olemassa synteettisen ja luonnollisen saippuan sekoituksia, joilla haetaan parempaa soveltuvuutta erilaisiin tarkoituksiin. Näiden rinnalle on tullut myös vaahtosaippua, jotka ovat käteviä koska niitä ei tarvitse vaahdottaa, Tarakkamäki kertoo.
Saippua on yksinkertainen aine, helppo valmistaa ja halpa. Koronan torjunnassa saippua on elintärkeä tuote. Polymeerikemisti Heikki Tenhu sanoo, että hyvin tehty saippua toimii jopa paremmin kuin etanoliin perustuvat tuotteet.
– Oikea saippua on viinitahraankin paras, Tenhu ottaa esimerkin.
Saippua kehittyy, mutta tuskin katoaa. Nykyihminen ei tule elämään aikaa ilman saippuaa.
– Ihan äkkiseltään en näe, että saippuoita korvattaisiin, tuotekehityskemisti Outi Tarakkamäki sanoo.
Lue myös:
Ärsyttääkö hokeminen käsien pesemisestä? Näin sanoo tiede saippuasta ja käsidesistä