Koronavirus tekee yhteiskunnalle saman kuin laskuvesi merelle. Aiemmin piilossa olleet asiat tulevat näkyviksi, ja ihmiset katsovat ympärilleen uudella tavalla. Näin sanoo Tampereen yliopiston yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan dekaani ja sosiaali- ja terveyspolitiikan professori Juho Saari.
Yksi näitä piilosta esiin tulleita asioita on yksinäisyys – kuoleman ja sairauden lisäksi.
Moni suomalainen selviää yksin, mutta on myös monia, joille yksin oleminen on ei-toivottua.
Vanhat olivat yksinäisiä jo ennen koronaa – kriisi teki sen vain näkyväksi
Tilastokeskuksen mukaan 16 vuotta täyttäneistä suomalaisista vajaat 200 000 henkilöä koki vuonna 2018 olevansa koko ajan tai suurimman osan ajastaan yksinäinen.
Yksinäisimpiä olivat 75 vuotta täyttäneet.
Koronavirus sulki taloyhtiöiden saunat ja suihkutilat. Uimahallit menivät kiinni. Jos asunnossa on kunnolliset pesutilat, se ei ole ongelma. Mutta jotkut vanhat ihmiset elävät asunnoissa, joissa kunnollisia pesutiloja ei ole.
Helsingin kaupungin seniori-infon neuvontapäällikkö Minna Nummi sanoo, että koronavirus teki näkyväksi asumisen puutteet ja sen, miten yksin jotkut joutuvat puutteiden keskellä selviytymään.
– Jos ihminen on yksinäinen, hän ei oikein voi soittaa kenenkään ovikelloa ja pyytää päästä suihkuun. Sama koskee tietysti tietokoneen käyttöä tai kaupassa käyntiä, mutta peseytymisessä ollaan paljon henkilökohtaisemmalla ja intiimimmällä alueella.
Se, että joillakin iäkkäillä ei ole peseytymismahdollisuuksia, yllätti Nummen, vaikka hän sanoo sosiaalityön ammattilaisena tottuneensa vaikka mihin.
– Peseytyminen kuuluu ihmisen perusoikeuksiin. Sen ei pitäisi olla suuri ongelma. Se kuitenkin on sitä, jos ihmisellä ei ole ketään riittävän läheistä, kenen puoleen kääntyisi.
Onneksi peseytymismahdollisuuksia kyettiin järjestämään.
“Koronakaranteeni olisi kuin leikkiä vain, jos puolisoni olisi edelleen vierelläni”
Sirkka Kurkela tietää, mistä yksinäisyydessä on kyse. 76-vuotias espoolainen on elänyt koronaeristystä pari kuukautta.
– Ihmisellä on ihmistä ikävä, Kurkela sanoo.
Hän herää kuuden maissa ja kysyy itseltään, miksi hän taas heräsi näin aikaisin, kun tänäänkään ei ole mitään tekemistä. Hän kääntää kylkeä ja yrittää löytää vielä nukuttavan asennon. Ei onnistu.
Kurkelan ajatukset kääntyvät tyhjän parisängyn puolikkaaseen. Kolmekymmentä vuotta kestänyt liitto päättyi puolisentoista vuotta sitten miehen kuolemaan.
– Koronakaranteeni olisi kuin leikkiä vain, jos puolisoni olisi edelleen vierelläni, Kurkela sanoo.
Leskeksi jäätyään hän alkoi aktiivisesti etsiä uusia toimintoja ja ihmisiä päästäkseen elämän syrjään jälleen kiinni.
– Kaupungilla, järjestöillä, kirkolla on monenlaista toimintaa. Hämmästyin, mitä kaikkea oli tarjolla ja miten ystävällisesti minut otettiin vastaan. Lähdin mukaan moniin, tapasin ihmisiä, Kurkela kertoo.
Koronavirus muutti kaiken. Toiminta lakkasi, tapaamiset tyrehtyivät.
– Niin minä kuin nämä kymmenet ihmiset, joita olin tavannut, jäivät taas yksin. Puhelintapaaminen on tyhjää parempi, mutta ei korvaa kasvokkain tapaamisia, Kurkela sanoo.
Yksinäisyys on voimavaroja vaativa tila
Kansanterveystieteen professori Jussi Kauhanen sanoo, että yksinäisyyttä voi verrata janoon, nälkään, kipuun ja likaisuuteen. Ne ovat stressitiloja, jotka aktivoivat toimimaan.
– Jano pitää sammuttaa, täytyy etsiä syötävää. Kipua on yritettävä lievittää, ja on päästävä pesulle. Samoin ihmisellä on myös ikävä toisen ihmisen luo.
Professori Saaren mukaan koronavirus osoitti, kuinka tärkeitä erilaiset matalan kynnyksen tapaamispaikat ovat.
– Näitä paikkoja on valtavasti alkaen soppakeittiöistä ja mielenterveyskuntoutujien keskuksista ja päättyen erilaisiin kerhotiloihin. Näiden saatavuudesta olisi koronarajoitusten puitteissa hyvä pitää kiinni.
Samaa sanoo Ikäinstituutin johtaja Päivi Topo. Hän on nähnyt, miten iäkkäiden asukkaiden yksinäisyyden kokemukset ovat vähentyneet varsin yksinkertaisilla toimilla.
Esimerkiksi taloyhtiöiden asukkaita on koottu yhteen, vapaaehtoisista asukkaista on koulutettu toiminnan vetäjiä ja sisältö on sovittu asukkaiden toiveiden mukaan.
– Olemme itsekin olleet yllättyneitä siitä, miten naapuruston yhteisöllisyyttä lisäämällä on saatu niin myönteisiä tuloksia nopeasti. Valtaosalla yksinäisyys on lieventynyt muutamassa kuukaudessa, ja ihmiset ovat saaneet uusia ystäviä, Päivi Topo sanoo.
Sinikka Kurkela kaipaa omia matalan kynnyksen tapaamispaikkojaan. Aamuisin hän kertoo lukevansa sanomalehdestä, kuinka moni on kuollut ja sairastunut missäkin. Radion hän pitää päällä kahdessa huoneessa, koska haluaa saada elämisen ääniä tyhjyyteen.
– En varsinaisesti kuuntele radiota, en keskity oikein mihinkään.
Hän kertoo kulkevansa rauhattomana huoneesta toiseen. Hän yrittää lukea, avaa tietokoneen ja lukee iltapäivälehden uutisia. Katsoo pörssikurssit. Pelaa pasianssia konemaisesti.
– Ajatukseni vaeltavat ties missä. Yksinäisyys on henkisiä voimavaroja kysyvä tila, varsinkin, kun siihen liittyy mieheni menetykseen liittyvää surua.
Iltapäivän tunteina Sirkka Kurkela alkaa odottaa tyttären päivittäistä puhelinsoittoa. Puhelinta hän pitääkin eristyselämän tärkeinpänä kapistuksena - vaikka ei olekaan monta kenelle soittaa, koska hänen ikäisensä sukulaiset ovat jo kuolleet.
– Onneksi muutama vanha ystävä on jäljellä. Ystävyys ja yhteydenpito ovat säilyneet kymmenien vuosien ajan. Ystävät ovat kannatelleet minua pahimpina aikoina.
Yksinäisyys on terveysriski
Sosiaalisten kontaktien vähyys on vanhastaan tiedetty professori Kauhasen mukaan terveysriskiksi. Ei-toivottu yksinäisyys näyttää nopeuttavan joidenkin sairauksien etenemistä, tai pahentavan tilannetta joissain tapauksissa.
– Ennenaikaisia kuolemia yksinäisten joukkoon tulee hieman enemmän kuin ei-yksinäisten. Varsinkin ikääntyneiden yksinäisten ihmisten lisääntynyt kuolemanriski vaikuttaa todelliselta epidemiologisen näytön perusteella, Kauhanen kertoo.
Traumapsykologi ja psykoterapeutti Soili Poijula muistuttaa, että läpi elämän kosketus rauhoittaa, tekee sosiaalisemmaksi, vähentää stressiä ja kipuja. Toinen ihminen tuo turvallisuutta.
– Yksinoleminen alkaa tuottaa jo kahden viikon jälkeen kielteisiä tunteita, masentuneisuutta ja ahdistusta.
Koronakriisi näytti, kuinka yksinäisiä monet vanhat ihmiset olivat jo valmiiksi.
Menneinä viikkoina Sirkka Kurkela kertoo lähinnä suorittaneensa elämää, ei nauttineensa siitä. Ihmisten auttamisen halu kuitenkin lämmittää.
– Sitä ilmaantui käsittämättömän paljon. Minäkin sain useita tarjouksia kauppa-avusta.
Hän sanoo miettineensä myös omaa käyttäytymistään.
– Voisiko sitä katsella vähemmän itseensä ja alkaa huomioida toisia ihmisiä paremmin.
Samaa sanoo sosiaali- ja terveyspolitiikan professori Juho Saari. Hän kehottaa itse kutakin katselemaan ympärilleen sekä tarpeen mukaan ottamaan yhteyttä ja auttamaan muita.
– Yksinäisen ihmisen halukkuus lähteä mukaan on pitkälti kiinni siitä, että joku kysyy ja ottaa mukaan. Itse kukin tietää, että mukaan pyytäminen alentaa merkittävästi kynnystä lähteä mukaan. Se myös helpottaa uuden rutiinin rakentamista.
Lue myös:
Analyysi: Vanhus viettää hoivakodissa noin kaksi vuotta – onko loppuelämän eristämisessä järkeä?