Vuonna 2011 kangasalalainen Ville Maksimainen kiipesi portaita ja hengästyi. Kolme askelmaa riitti siihen, että mies huohotti. Vaaka näytti lähemmäs sataa kiloa. Kun verenpaineiden kanssa alkoi olla ongelmia ja muidenkin sairauksien sukurasitteet muistuivat mieleen, mies päätti lopulta ottaa itseään niskasta kiinni ja ryhtyä liikkumaan.
Ensimmäisiä kertoja lenkkipolulla hikoillessaan Maksimainen tuskin arvasi, että yhdeksän vuoden kuluttua hän yrittäisi maailmanennätystä juoksemalla vuorokauden ajan laskettelurinnettä ylös-alas.
Kesäkuisena perjantai-iltapäivänä vuonna 2020 neljä Suomen eturivin ultrajuoksijaa ryhtyi koitokseen, jonka tarkoituksena oli kerätä mahdollisimman monta nousumetriä yhden vuorokauden aikana. Ville Maksimainen oli idean isä, ja hänen rinnallaan hurjaan urakkaan ryhtyivät Juha Jumisko ja Hannes Pasanen sekä miesten yhteinen valmentaja Antti Lepistö.
Hyvin alkanut urakka keskeytyi lopulta Maksimaisen osalta kahdeksan tunnin ja 81 kierroksen jälkeen, eli miehen mukaan "ihan alkumetreillä".
– Petti jalkapöytä, pää ja kunto. Alamäet alkoivat mennä niin hitaiksi ja kivuliaiksi, ettei jatkamisessa ollut järkeä. Kieltämättä harmittaa enemmän kuin ikinä, mutta oli pakko pistää mahdollinen syksyn SwissPeaks etusijalle, Maksimainen summasi siirryttyään rinteestä sivuun.
Myös Antti Lepistö joutui keskeyttämään kisan.
Lopulta maailmanennätys meni silti uusiksi. Maksimainen kannusti vieressä kun Juha Jumisko kuittasi nimiinsä uudet ennätyslukemat.
Hannes Pasanen jaksoi Jumiskon vanavedessä loppuun saakka ja nousi mäen yhteensä 216 kertaa.
Rapakunnosta hirmuiskuun
Vaikka maailmanennätystä ei nyt Kangasalle kirjattukaan, on Ville Maksimainen kiistatta teräksisessä kunnossa. Portaissa ei enää puuskututa.
Huippukuntoon pääseminen on vaatinut alle vuosikymmenen – siis lyhyemmän ajan kuin mitä mies aikoinaan vietti liikkumatonta elämää. Nuoruudessaan Pohjois-Karjalassa Ville Maksimainen oli tehnyt maatilan töitä ja tullut hiihtäneeksi muutaman pitemmän hiihtokisankin. Sen jälkeen liikunta oli unohtunut yli kymmeneksi vuodeksi.
Kuntoilu lähti liikkeelle lähes nollasta ja tarkoitti aluksi pelkkiä kävelylenkkejä. Vähitellen sekaan alkoi sopia myös juoksuaskelia.
– Sen verran itsepäinen tai tyhmä olen, että pikkuhiljaa ne juostavat matkat kasvoivat, ja sillä tiellä nyt ollaan, Maksimainen muistelee harjoittelunsa alkuaikoja.
Luonnostaan lajiin sopiva
On kyse sitten juuri itsepäisyydestä tai tyhmyydestä, teräksisen kunnon lisäksi ultrajuoksijalta vaaditaan kerta toisensa jälkeen äärimmäistä henkistä kanttia. Juuri tällainen sinnikkyys teki aikoinaan rapakuntoaan parantelevasta toimistotyöläisestä kovan tason ultrajuoksijan.
Vuoden 2013 keväällä Maksimainen innostui polkujuoksusta ja asetti tavoitteekseen Vaarojen maratonin 43 kilometrin matkan Kolilla seuraavana syksynä. Polkujuoksu imaisi miehen mukaaansa heti ensimereistä. Seuraavana syksynä samoissa maisemissa taittui ensimmäinen ultramatka, 86 kilometriä.
Koitos sujui kohtuullisen hyvin. Maksimainen huomasi, että hänellä on luonnostaan lajin vaatimia ominaisuuksia: hyvä rasvanpolttokyky, lihaskestävyyttä ja tarpeeksi sitkeä mieli. Havainnostaan innostuneena hän aloitti systemaattisen treenin ultramatkoja varten.
Seuraavana keväänä Maksimainen oli Rukalla karhunkierroksella viides 83 kilometrin matkalla. Vuonna 2018 kangasalalainen juoksi kaikkien aikojen kovimman suomalaisajan Alpeilla Mont Blancin ympäri kiertävässä 170 kilometrin UTMB-kisassa. Matkalla riitti paitsi komeita alppimaisemia myös 10 000 nousumetriä.
Saavutukset kuulostavat hurjilta, mutta Maksimainen itse summaa ne tyynesti.
– Voin tällä hetkellä luonnehtia itseäni tällaiseksi kilpakuntoilijaksi ultrajuoksussa.
Mielenhallintaa ja kauniita maisemia
Juoksemisesta on tullut Ville Maksimaiselle elämäntapa. Treenitunteja kertyy vuodessa noin 600, mikä tarkoittaa yli kymmentä tuntia viikossa.
Kahden kouluikäisen lapsen isä uskoo, että pitkille ultramatkoille treenaaminen auttaa jaksamaan myös töissä ja arjessa paremmin.
– Sekä fyysinen että henkinen vireystila säilyy. Jaksan paremmin työelämää ja perheen kanssa touhuamista.
Maksimainen sanoo silti ymmärtävänsä kaikkia, joiden mielestä yli sadan kilometrin taivalluksissa ei ole järkeä. Juoksija miettii joskus itsekin pitkien matkojen mielekkyyttä – etenkin kisoissa heikoilla hetkillä.
– Pitkissä ultrakisoissa tulee aina väistämättä hetkiä, jolloin se toisella olkapäällä istuva kaveri sanoo, että eikö olisi helpompi jättää kesken ja mennä sohvalle makaamaan. Silloin on löydettävä sisäinen vahvuutensa ja jatkettava maaliin asti kunnialla.
Mietin aika usein kisoissa sitä, että on se toisillakin vaikeaa.
Ville Maksimainen
Maksimainen pitää mielensä aisoissa jakamalla pitkät kisat ajatuksissaan lyhyempiin osuuksiin.
– Mietin aina, miten pääsen seuraavalle huoltopisteelle, mitä siellä teen ja mitä syön. Ei kannata miettiä sadan kilometrin kohdalla, että vielä olisi toiset sata jäljellä vaan mieluummin, että on enää sata kilometriä jäljellä. Mietin myös aika usein kisoissa sitä, että on se toisillakin vaikeaa.
Ultramatkojen juokseminen ei ole silkkaa väsymystä ja mielenhallintaa.
– Väliin voi mahtua useita tunteja, jolloin juoksu on helppoa ja mukavaa, maisemat on kauniita ja juttu luistaa kanssakilpailijoiden kanssa. Totta kai tästä hommasta hakee myös niitä nautinnon elämyksiä.
Seuraavaksi tuplamatkalle
Maailmanennätysjahtiin Mustassavuoressa kannusti omalta osaltaan koronapandemia, joka tyhjensi ultrajuoksijoiden kisakalenterit ja toi tilalle luppoaikaa. Ville Maksimaiselta jäi toukokuussa väliin 100 mailin vuorikilpailu Sloveniassa.
24 tunnin koitoksen tarkoitus on korvata peruuntuneita kisoja, mutta myös valmistaa juoksijoita tulevien vuosien koitoksiin.
Ville Maksimaisella nuo koitokset ovat entistä kovempia. Tähän asti mies on pysytellyt pisimmillään sadan mailin kisoissa, mutta suunnitelmissa on tuplata matka. Jos koronatilanne sallii, ensimmäinen yli 200 mailin kisa odottaa syyskuussa Sveitsissä. Tammikuussa Maksimainen toivoo juoksevansa Englannissa 420 kilometrin matkan.
Mitä ihmettä matkan tuplaaminen voi jo valmiiksi äärimmäiseen suoritukseen tuoda? Maksimainen mainitsee olennaisimmaksi eroksi koitoksen keston: Sadan mailin kisat juostaan käytännössä ilman nukkumista noin vuorokaudessa, kun taas 200 mailin kisat ovat useamman päivän kakku.
– Voittajilla menee niissä noin 80 tuntia, ja oma suoritustasoni on ehkä sadan tunnin tasolla. Keston vuoksi kisoihin tulee täysin erilainen taktinen aspekti: milloin levätään, milloin nukutaan ja kuinka monta tuntia, miten huolehditaan energiasta ja varuisteista kilpailun aikana, Maksimainen luettelee.
– Se on sellainen maailma, johon haluan vielä tutustua tässä ultrajuoksun saralla.