Kun uutinen George Floydin murhasta neljän poliisin käsissä saavuttaa koronaviruksen lamauttaman Kalifornian, nuori musta nainen rikkoo kyynelten täyttämän hiljaisuuden kysymällä mieheltään miksei virkavalta vielä vuonna 2020 näe hänen yhteisöään tasavertaisina ihmisinä. Mies kysyy, mitä nainen haluaa heidän tekevän asian puolesta? Hän vastaa “Whatever we can. Playtime is over.”
Alkaa vakavamielinen keskustelu, jonka aiheiksi nousevat mielenosoitukset, kyynelkaasun ja kumiluotien vaikutus, sekä lakimieskontaktit.
Nukkumaan mentäessä tehtävänjako on seuraava: rauhanomaisiin mielenosoituksiin osallistuttaessa miehen vastuulla on tilanteen seuraaminen, jotta nainen voi keskittyä mielipiteensä ilmaisuun väkijoukossa. Heti ensimmäisessä mielenosoituksessa suurin osa sovitusta haihtuu tilanteen kaoottisuudessa ilmaan.
Rauhallisena sujunut mielenilmaus alkaa saada uhkaavia piirteitä kun poliisi ryhtyy paimentamaan monituhatpäistä väkijoukkoa leveiltä pääkaduilta kapeakatuisille asuinalueille. Mielenosoittajien pyrkimys ylläpitää sosiaalista etäisyyttä käy mahdottomaksi. Lisäksi viranomaiset ovat muuttaneet ulkonaliikkumiskiellon aikataulua pitkin päivää ja nyt sen alku on enää vajaan tunnin päässä. Osa ihmisistä jättäytyy joukon hännille, helpottaakseen ihmismassan poistumista ahtaalta kadulta. Kotiinlähtö on kuitenkin estetty poliisin toimesta – lähtijöitä vastassa on rivi mellakkapoliiseja astalot kädessä.
Tähän väliin on syytä määritellä “poliisi” tarkemmin kuin se mielikuva, mikä sanasta saattaa suomalaisen yhteiskunnan kasvatille nousta. Poliisin koulutus kestää Kaliforniassa yhdeksän kuukautta ja keskittyy suurelta osin voimankäyttöön. Vaikka vertaus ontuu, kuvitellaan yhdeksän kuukauden varusmieskoulutuksen saanut sotilaspoliisi, kovat piipussa, kadulla ylläpitämässä rauhaa ja järjestystä. Siihen päälle äärimmäisen väkivaltainen historia, mitä tulee ihmisten kohteluun etnisen taustan perusteella. Jälki on toista kuin mihin valtaväestö on Suomessa tottunut.
Joukko naisia pyrkii avaamaan keskusteluyhteyden poliisin kanssa, mutta nämä eivät osaa neuvoa kuin “Go that way” ja osoittaa mielenosoituksen suuntaan. Pyyntöihin päästä kotiin ennen ulkonaliikkumiskiellon alkua vastataan tyhjin katsein.
Sitten paikalle kävelee kalpea, hiestä märkä, paidaton mies, jonka vatsassa ja selässä on noin tennispallon kokoiset verestävät ruhjeet. Ne ovat kumiluotien jättämät jäljet. Mies pyytää saada ensiapua, mutta poliisi käskee tätä pysymään etäällä.
Kalpea mies yrittää shokkitilastaan huolimatta puhua väkijoukolle. “What you see is...this is why…”. Hetken kadulla on täysin hiljaista. Sitten vaatimukset perustuslain takaamaan vapaaseen liikkumiseen alkavat kuulua yhä kovempina. Poliisi lopettaa keskustelun väkijoukon edustajien kanssa. Suurin osa ihmisistä liittyy takaisin mielenosoitukseen vaikka ulkonaliikkumiskieltoon on enää alle puoli tuntia.
Hetken kuluttua poliisi sulkee kadun toisenkin pään ja motittaa muutaman kymmenen rauhallisen mielenosoittajan ryhmän kadulle. Nainen päätyy miehensä kanssa pienen joukon mukana kadun varrella olevan asuintalon sisäpihalle. Kadulla poliisi alkaa pidättää motissa olevia ihmisiä ulkonaliikkumiskiellon rikkomisesta. Kolme tuntia myöhemmin, täytettyään pimennetyin lasein varustetut valkoiset bussit pidätetyillä, poliisi poistuu paikalta. Sisäpihalle suojautunut joukko lähtee pienissä ryhmissä koteihinsa, pimeän kaupungin läpi.
Seuraavien päivien aikana naisen ajatusmaailmassa tapahtuu muutos. Entinen sovitteleva sävy tasa-arvoisen kohtelun puolesta alkaa saada jyrkempiä muotoja, kun hän kertaa muistoja rasismin sävyttämistä kokemuksistaan.
Seuraavassa mielenosoituksessa hän jakaa vesipulloja ihmisille, sosiaalisen median puolella hän auttaa lahjoitusten ja nimikirjoitusten keräämisessä. Miehensä hän haastaa löytämään keinoja herättää huomiota asian puolesta tämän omassa kotimaassa, Suomessa. Vallitseva tilanne on kaikessa kamaluudessaan voimaannuttanut hänet toimimaan.
Kunnes yhtenä iltana naisen puhelin soi ja maailmantilanteen monitasoisuus muistuttaa olemassaolostaan. Naisen isoäiti, jonka luona ei ole voitu pandemian takia vierailla kuukausiin, on siirretty saattohoitoon.
Isoäiti kasvoi lapsuutensa Kristalliyön jälkeisessä Saksassa ja näki mitä systemaattinen sorto ja viha saivat aikaan. Hän tuli Yhdysvaltoihin amerikkalaisen sotilaan vaimona. Taakse jätettiin kaikki entinen, kulttuuria ja kieltä myöten. Seitsemänkymmentä vuotta myöhemmin tyttärentytär vaatii kadulla oikeutta tulla nähdyksi tasavertaisena ihmisenä valtiovallan edessä. Koronaviruksen takia on epäselvää pääsevätkö he vielä tapaamaan toisiaan.
Olisi mukava lopettaa tarina onnellisesti, mutta se on kesken ja hyvin tärkeässä vaiheessa. Mielenosoitusten kasvaessa kymmeniin tuhansiin osallistujiin, alustavia askelia parempaa kohti on alettu ottaa, mutta tietä riittää kuljettavaksi.
Tarinan naisen kohtalon jakavat miljoonat ihmiset täällä Yhdysvalloissa ja ympäri maailmaa. Heillä on maailmantilanteesta johtuvien taloudellisten ja terveyteen liittyvien henkilökohtaisten huolien päällä ylimääräinen taso, jonka takia elämä on huomattavasti haastavampaa “normaaleissakin” oloissa. Ihonvärin takia.
En tiedä saavuttaako tarina sinua, rakas lukija. Tiedä kuitenkin: mikäli olet asemassa jossa voit valita osallistutko tarinan kulkuun, ääntäsi tarvitaan vaatimaan loppua rakenteelliselle rasismille.
Samuli Vauramo
Kirjoittaja on Los Angelesissa asuva (työtön) näyttelijä, jolle Black Lives Matter.
Kolumnista voi keskustella 11.6. klo 23.00 asti.
Lue myös:
Maryan Abdulkarimin kolumni: Demokratia ei suojele mustaa väestöä Yhdysvalloissa