Ultrajuoksulta ei voi välttyä.
Aiheeseen törmää lehtien urheilusivuilla ja elämäntapaosioissa. Kuvia umpiväsyneistä, mutta onnellisilta vaikuttavista juoksijoista leviää sosiaalisessa mediassa.
Suorituksia joko ihaillaan tai ihmetellään. Usein molempia samaan aikaan.
Onko tuossa järkeä? Ei kai ihmistä ole tehty juoksemaan yli vuorokautta putkeen? Vaikuttaa luonnonvastaiselta muotioikulta.
Meksikon vaikeakulkuisella vuoristoseudulla asuvien tarahumara-intiaanien elämäntapa todistaa kuitenkin toista.
Superatleetit sandaaleissaan
Legenda väsymättömistä tarahumara-intiaaneista on ainakin sadan vuoden ikäinen.
Pohjois-Meksikon Sierra Madre -vuoristossa liikkuneet antropologit ja tutkimusmatkailijat kirjoittivat intiaaniheimosta, joka kykeni uskomattomalta kuulostaviin suorituksiin.
Norjalainen Carl Lumholtz kuvaili kirjassaan "Unknown Mexico" (1905) seuraavasti: "Tarahumarat ovat eittämättä maailman parhaita juoksijoita, eivät nopeudessa, vaan kestävyydessä."
Lumholtzin mukaan he pystyivät juoksemaan 170 mailia (noin 270 kilometriä) pysähtymättä. Erään tarahumaran Lumholtz raportoi juosseen 600 mailia (lähes 1000 kilometriä) viidessä päivässä.
Tarinoita toisteltiin myöhemmin ilmestyneissä kirjoituksissa.
Aivan uuden nosteen tarahumara-legenda sai noin kymmenen vuotta sitten, kun yhdysvaltalainen Christopher McDougall julkaisi maailmanlaajuiseksi bestselleriksi kohonneen Born To Run -kirjan. Suomeksi kirja ilmestyi nimellä Syntynyt juoksemaan (2010).
McDougall kuvaili tarahumaroita myyttisiksi, kivikautta eläviksi superatleeteiksi, joiden kyky juosta raskaassa ja vaikeakulkuisessa vuoristossa kumpusi juoksukenkien, urheilujuomien ja muun länsimaisen hapatuksen puuttumisesta.
McDougallin kirja synnytti paljasjalkajuoksubuumin ja lisäsi tarahumaroiden suosiman chia-siemenen myyntiä.
Tarahumaroista löytyy myös useita videoita, joissa legenda elää. Voit katsoa yhden tästä.
Mutta miksi tarahumarat juoksevat? Mikä on heidän kestävyytensä salaisuus? Kestävätkö legendat kriittistä tarkastelua?
Tunnettu evoluutiobiologi Daniel Lieberman tutkimusryhmineen haki vastausta näihin peruskysymyksiin. Tulokset julkaistiin tänä keväänä Chicagon yliopiston lehdessä. Voit lukea tutkimusartikkelin tästä.
Viimeiset väsytysmetsästäjät
Tarahumarat ovat yksi Meksikon alkuperäiskansoista, heitä on reilu 100 000.
Espanjalaisvalloittajien saapuessa 1500-luvulla tarahumarat asuttivat laajoja alueita Pohjois-Meksikossa, lähellä nykyistä Yhdysvaltain rajaa.
Arkana ja rauhallisena pidetty heimo vetäytyi espanjalaisten tieltä vaikeakulkuiseen Copper Canyoniin ja edelleen syvemmälle sen jälkeen, kun kanjonista löydettiin arvomineraaleja.
Copper Canyonia kuvaillaan suuremmaksi kuin Yhdysvaltain Grand Canyon. Alue on erityisen vaikeakulkuinen ja eristyksissä, mikä on mahdollistanut tarahumaroiden perinteisen elämäntyylin jatkumisen näihin päiviin asti.
Tarahumara-kulttuurin oleellinen osa on juoksu- eli väsytysmetsästys.
Väsytysmetsästys ei ole tarahumaroiden keksintöä, vaan se on ollut yleinen, mutta sittemmin kadonnut metsästyksen muoto Amerikan alkuperäiskansoilla. Muun muassa navajo-, apassi- ja hopi-intiaanien tiedetään metsästäneen juoksemalla.
Väsytysmetsästyksen idea on yksinkertainen: eläin juostaan niin uuvuksiin, että se lopulta pökertyy kuolleena maahan.
Juoksumetsästyksen teho perustuu siihen, että me ihmiset olemme kestävämpiä kuin useimmat muut nisäkkäät.
Fysiologiamme ja anatomiamme ovat kuin tehtyjä hitaaseen, mutta pitkäkestoiseen juoksuun.
Varpaat, jalkapöydän kaari, akillesjänne, pakaralihas – ne kaikki tukevat juoksemista. Myös hitaiden lihassolujen määrä on korkea.
Olemme karvattomia ja ihomme on täynnä hikirauhasia, pystymme siis säätelemään kehon lämpötilaa tehokkaasti.
Toisin on tulikuumassa kanjonissa vaeltavalla kaurisraukalla. Riittää kun saamme eläimen kevyeeseen laukkaan, niin se alkaa pian väsyä.
Tai pian ja pian. Tarahumarat kertoivat metsästyksen kestävän yleensä neljästä kuuteen tuntiin, joiden aikana edetään 12–36 kilometriä.
Toisinaan saalis oli niin sitkeä, että juoksu jatkui useita päiviä. Lopulta kuitenkin ihminen voitti.
Vain kerran Liebermanin haastattelemat tarahumarat muistivat saalistuksen epäonnistuneen, sillä kojootti ehti väliin.
Juoksuvoiman ohella väsytysmetsästyksen edellytys on jäljitystaito. Tarahumarat pitävät sitä vaikeampana kuin varsinaista juoksua. Kauriin reittivalintoja on erityisen vaikea ennakoida. Kokeneelle metsästäjälle sorkan jälki kuitenkin paljastaa muun muassa eläimen väsymisen.
Tarahumarat ovat viimeisiä väsytysmetsästäjiä maailmassa, mutta heilläkin laji on katoamassa. Tarahumarat kertoivat toistaiseksi viimeisimmän väsytysmetsästyksen tapahtuneen vuonna 2011.
Tarahumaroilla on oma ultrajuoksukilpailunsa
Tarahumarat eivät varsinaisesti harjoittele juoksemista.
Liebermanin haastattelemat tarahumarat eivät oikein ymmärtäneet kysymystä harjoittelusta.
Juoksukilpailut sen sijaan ovat oleellinen osa heidän kulttuuriaan. Kilpailu on myös läheisessä yhteydessä väsytysmetsästykseen eli sen voi nähdä metsästyksen harjoitteluna.
Kylien muodostamat joukkueet kisaavat noin viiden kilometrin mittaisella radalla. Kierrosten määrä päätetään edellisiltana järjestettävässä seremoniassa. Se vaihtelee viidestä 30:een eli kilometreissä 30–150:een.
Juostessa potkitaan puista palloa ja voittaja on joukkue, joka ensimmäisenä läpäisee reitin.
Tapahtumaan osallistuu koko kylä, mutta vain noin 10 juoksijan ydinjoukko saa potkia palloa ja juoksee koko reitin. Muut kannustavat, ruokkivat ja lääkitsevät ydinjoukkoa. Moni juoksee myös mukana muutaman kierroksen.
Kisaan valmistaudutaan syömällä papuja, maissilättyjä, kanakeittoa sekä pinolea. Pinole on maissista, sokerista ja vedestä valmistettava puuro, jota moni ultrajuoksija on testannut McDougallin kirjan luettuaan.
Samanlainen valmistautuminen edeltää myös väsytysmetsästystä ja usein juoksijoille selviää vasta ruokailun yhteydessä, kumpi urakka on edessä.
Kilpailuasu ei poikkea tarahumaroiden normaalista vaatetuksesta. Yllä on tunika, lyhytlahkeiset housut sekä pääpanta.
Jalassaan tarahumara-juoksijat pitävät huarache-nimisiä sandaaleja. Perinteisesti niiden pohja valmistettiin nahasta, mutta nykyään se leikataan käytetystä autonrenkaasta.
Huarachet ovat herättäneet suurta kiinnostusta, sillä niillä arvellaan olevan yhteys tarahumaroiden juoksutyyliin: askellus on päkiävoittoisempaa kuin lenkkikengillä juoksevilla, minkä uskotaan ehkäisevän jalkavammoja.
Huarachet nostattivatkin maailmanlaajuisen paljasjalka- ja minimalistijuoksubuumin.
Vanha juoksuperinne on katoamassa
Ultrajuoksu on siis oleellinen osa tarahumara-intiaanien kulttuuria. Tältä osin legenda pitää paikkansa.
Heidän kestävyytensä ei perustu harjoitteluun, vaan vaativaan elämään.
Tarahumaroiden elinalueella tiet ovat yhä harvinaisuus ja pitkätkin matkat tehdään jalan polkuja myöten.
Metsästyksen ja juoksukilpailun ohella kestävyyttä kasvattaa arkipäiväinen työ: tarahumarat paimentavat karjaansa vuoristossa, jossa korkeuserot ovat suuria. Kävelyä kertyy kilometritolkulla. Myös maanviljely hoituu pääosin lihasvoimalla.
Kestävyys on siis elinehto. Sitkeyttä myös arvostetaan.
Juoksu ja sen mukanaan tuoma rasitus rinnastuu rukoukseen. Tarahumarat kokevat pääsevänsä lähemmäs jumaliaan juostessaan, väsyessään, keskittyessään matkantekoon. He puhuvat tietoisuuden kasvusta, jopa kehosta irtautumisen kokemuksesta.
Juoksu on kuin elämä itsessään.
Mutta väsymättömiä tai voittamattomia eivät tarahumaratkaan ole. Hekin kärsivät lihaskrampeista ja töpöttelevät seuraavana päivänä etureidet hellinä.
Eivätkä kaikki ole mestarijuoksijoita.
Naiset lopettavat juoksemisen synnytettyään. Eikä miehistäkään kuin osa mahdu kylän juoksujoukkueeseen.
Tarahumaroiden kestävyyttä on mitattu myös länsimaisissa kisoissa.
Historiankirjoista löytyy merkintä kahden tarahumara-miehen osallistumisesta vuoden 1928 olympiamaratonille. Sijoitukset olivat vaatimattomia ja juoksijoiden kerrotaan protestoineen matkan lyhyyttä.
Born To Run -kirjassa tarahumarat juoksevat Yhdysvalloissa vaativan Leadville 100 -ultrajuoksun. Ensimmäinen yritys epäonnistui, mutta toisella kerralla tarahumara-juoksijat valloittivat kärkisijat ja tekivät reittiennätyksen.
Tarahumara-nuorukaisia valmennetaan myös tuleviin Tokion olympialaisiin. Tällä kertaa harjoittelun painopiste on nopeuden kehittämisessä, jotta matka ei lopu kesken.
Länsimainen harjoittelu- ja kilpailukulttuuri leviää siis hiljalleen myös Copper Canyoniin, jossa jo järjestetään ultrajuoksukisoja. Samalla tarahumaroiden ainutlaatuinen oma juoksukulttuuri uhkaa kadota.
Daniel Lieberman kirjoittaakin nyt olleen viimeinen hetki haastatella tarahumara-juoksijoita ja tallentaa nauhalle vuosisatainen juoksuperinne. Seuraava sukupolvi todennäköisesti hankkii ruokansa muuten kuin väsyttämällä sen.
Korjaus 27.7. klo 13.05: Jutusta poistettu virheellinen tieto siitä, että tarahumarat olisivat Meksikon toiseksi suurin alkuperäiskansa. Tarahumaroiden lukumäärä jutussa korjattu.
Lue myös:
Juokseminen teki meistä ihmisiä – olemme kaikki juoksijakoneita!