Maaliskuun 16. päivänä Suomen hallitus julisti maahan poikkeustilan. Maailmalla jylläävä tuntematon virus oli rantautunut Suomeen.
Espoossa, Jorvin sairaalan anestesia- ja leikkausosasto K:lla istuttiin kahvihuoneessa, kun henkilökunta kasattiin koolle.
Tietoa oli vähän: tartuntatauti on hyvin vakava ja potentiaalisesti tappava – ja se oli lähtenyt leviämään Suomessa hallitsemattomasti.
Sairaaloiden tehohoitokapasiteettia olisi kasvatettava vauhdilla ja lisäkäsiä tarvittaisiin. Käyttöön otettiin valmiuslaki.
Uutiset maailmalta olivat olleet synkkiä jo jonkin aikaa. Leikkausosasto K:n sairaanhoitajat Lotta Lantto ja Carita Vuorenpää eivät silti voineet uskoa kuulemaansa.
– Silloin todellisuus iski. Tässä ollaan menossa poikkeustilaan ja me olemme se keihäänkärki, Vuorenpää sanoo.
Ei mennyt aikaakaan, kun leikkaushoitajakaksikko oli muiden yksikön hoitajien kanssa perehtymässä tuntemattoman tartuntataudin tehohoitajiksi.
Miten me tästä selviämme?
Aikaa ei ollut paljon. Jorvissa teho-osastolta koottu opetustiimi laati leikkaus- ja anestesiahoitajille pikakoulutuksen tehohoitoon.
Samassa tilanteessa olivat sadat hoitajat ympäri Suomen.
Tampereen yliopistollisen sairaalan tehohoidon vastuujohtaja kertoi huhtikuussa, että tavallisesti tehohoitajaksi perehtyminen kestää vähintään puoli vuotta, täysiveriseksi tehohoitajaksi tullaan kahdessa vuodessa.
Lantto ja Vuorenpää kertovat, että heidän yksikkönsä hoitajat saivat keväällä koulutusta alle viikon.
Kotiin saatu monistenivaska tuli plarailtua läpi useasti. Stressi oli hurja.
– Meihin kohdistui todella kova paine, kun meidän piti siirtyä leikkaushoitajista vaarallista tartuntatautia kantavien potilaiden tehohoitajiksi, Vuorenpää toteaa.
Tartuntaluvut kääntyivät Suomessa nopeasti jyrkkään nousuun. Kaikkia sairastuneita ei kyetty testaamaan tai tartuntaketjuja jäljittämään.
Yhä useampi ihminen tarvitsi sairaalahoitoa rajun viruksen kourissa.
Yhtäkkiä olinkin täysi aloittelija. Työ on tavallaan samankaltaista, mutta kuitenkin ihan erilaista.
Carita Vuorenpää, sairaanhoitaja
Anestesia- ja leikkausosasto K:n toiminta ajettiin nopeasti alas. Lanton ja Vuorenpään kalenterit täyttyivät hetkessä teho-osaston vuoroilla.
– Se oli kollektiivinen järkytys. Päässä pyöri ajatus siitä, miten me tästä selviämme, Vuorenpää sanoo.
Kun hoitajat kulkivat sairaalaan teho-osastovuoroon, tunne oli epätodellinen. Poikkeustila oli käsin kosketeltavissa.
– Kun saavuin työvuoroon, tiesin olevani ytimessä. Se oli uniikki tunne ja todella tunsi, että olimme poikkeustilanteessa, Vuorenpää kertoo.
Kuin yö ja päivä
Tavallisesti Lantto ja Vuorenpää toimivat leikkaussalihoitajina osastolla, jossa tehdään pääasiassa vatsa-, palovamma- sekä plastiikkakirurgiaa.
Leikkaushoitajia on osaston leikkauksissa yleensä kaksi. Toinen, eli instrumentoiva hoitaja, avustaa kirurgia. Toinen toimii valvovana hoitajana, joka tuo lisää tavaraa, reagoi leikkauksen kulkuun ja tiedottaa. Heidän lisäkseen salissa on erikseen anestesiahoitaja.
Miten Lanton ja Vuorenpään tavanomainen työ sitten eroaa tehohoitajan työstä?
– Ne ovat kuin yö ja päivä, molemmat toteavat.
Leikkaussalihoitajilla ei välttämättä ole kokemusta lääkehoidosta. Esimerkiksi Lantolla ei ollut. Teho-osastolla potilaiden anestesia on hyvin vaativaa.
– Oli sellainen olo, että tämä ei ole ollenkaan minun maailmani ja koin sen hyvin ahdistavana. Mutta ei ole mitään vaihtoehtoja, kun tuommoinen tilanne tulee päälle, Lantto kertoo.
Vuorenpää kuvaa tunnetta uudessa tilanteessa ammatillisesti vaikeaksi.
– Yhtäkkiä olinkin täysi aloittelija. Työ on tavallaan samankaltaista, mutta kuitenkin ihan erilaista, hän sanoo.
Lantto ja Vuorenpää kertovat tehohoitajan työn olevan vaativaa ja itsenäistä. Potilaan voinnin kehittymistä on pystyttävä ennakoimaan.
Se on hyvin erilaista kuin mihin hoitajat leikkaussalissa ovat tottuneet.
Kyyneleen kun näki vierähtävän potilaan poskelle, niin vieläkin nousevat karvat pystyyn.
Lotta Lantto, sairaanhoitaja
Leikkaushoitajat eivät kuitenkaan hoitaneet potilaita koronateholla yksin vaan tehohoitajien työpareina.
– Vie paljon aikaa, että pääsisi niin hyvin kiinni, että voisin itsenäisesti hoitaa tehopotilasta. Luojan kiitos ei tarvinnut hoitaa yksin, Lantto sanoo.
– Mutta hyvin olisit hoitanut siinäkin tapauksessa, Vuorenpää toteaa heti kollegalleen.
"Ne asiat tulivat jatkuvasti uniin"
Leikkaussalihoitajina Lantto ja Vuorenpää olivat tottuneet tarkkaan suojavarustautumiseen ja hiostaviin olosuhteisiin.
Vaarallisen tartuntataudin kanssa työskennellessä käytettävän FFP3-luokan hengityssuojaimen kanssa hengittäminen oli silti hyvin rankkaa ja uusi kokemus.
Se ei ollut työssä suinkaan raskainta.
– Oli todella hurjaa nähdä ensimmäinen koronapotilas. Näen työssäni leikkaussalihoitajana huonokuntoisia ihmisiä, mutta pahalta tuntui nähdä viruspotilas siinä kunnossa. Vaikka itsellä oli tukala olo niissä vermeissä, niin potilaalla oli vielä paljon tukalampi olo, Vuorenpää toteaa.
Vuorenpää kuvailee potilaskontaktia leikkausosastolla lyhyeksi ja ytimekkääksi. Leikkaushoitajat tapaavat potilaan salin ovella, potilas nukutetaan, leikataan, herätetään ja siirretään heräämöön.
– Teho-osastolla potilaita hoidetaan hyvinkin pitkään ja koronapotilaita viikkotolkulla. Heidän vointinsa muuttuu koko ajan ja asioita pitää ennakoida paljon etukäteen, jotta tila pysyisi vakaana ja potilas parantuu, Vuorenpää kertoo.
Kansallinen tehohoidon koordinoiva toimisto teki kesäkuun alkupuolella tilannekuvaraportin Suomessa tehohoidossa olleista koronaviruspotilaista.
Raportin perusteella siihen mennessä koronaviruksen vuoksi tehohoidossa olleiden potilaiden keskimääräinen tehohoitojakso oli 14 vuorokautta. Jakso on valtavan pitkä verrattuna siihen, että Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin (HUS) mukaan muissa sairauksissa keskimääräinen tehohoidon kesto on noin kolme vuorokautta.
Missään vaiheessa meitä ei kehotettu säästelemään suojavarusteita, mutta kyllä meillä kaikilla oli takaraivossa se, että olikohan tämä nyt viimeinen takki, jota käytin.
Lotta Lantto, sairaanhoitaja
Pisimmät koronaviruspotilaiden tehohoitojaksot HUSin alueella kestivät peräti viisi viikkoa. Hoitajat oppivat tuntemaan potilaat ja heidän läheisensä.
Tällaiseen leikkaussalihoitajat eivät olleet tottuneet.
– Koskaan aiemmin eivät ole asiat tulleet näin paljon uniin, Lantto toteaa.
Teho-osastolla tärkeä osa hoitajien työtä on myös potilaiden lohduttaminen.
Viikkoja kestävä pelko omasta terveydestä eristyksissä teho-osastolla on pitkä aika ilman kontaktia läheisiin tai ylipäätään ihmisiin ilman vahvaa suojavarustusta.
– Kyyneleen kun näki vierähtävän potilaan poskelle, niin vieläkin nousevat karvat pystyyn. Se pelko ja tuska oli aistittavissa ja nähtävissä, Lantto kertoo.
Kauhuskenaariona hengityskoneiden loppuminen
Myssy, takki, FFP3-luokan hengityssuojain, visiiri ja hanskat. Koronapotilaita hoitavalle teho-osastolle mentäessä protokolla oli vaativa ja varustus raskas.
Osastojen ovia ei avattu noin vain. Oli luotava suljettuja tiloja, jotta virus ei pääse leviämään ovista ilmavirtojen kautta. Kun potilashuoneeseen mentiin, siellä vietettiin tunteja juomatta, syömättä ja käymättä vessassa.
– Aina kun ovi avataan, on riski, että tarttuva tauti leviää, Vuorenpää kertoo.
Useimmiten potilashuoneessa oltiin yhtäjaksoisesti ainakin neljä tuntia. Kun potilashuoneesta poistui, käytti aina yhden kerran suojavarusteita.
– Missään vaiheessa meitä ei kehotettu säästelemään suojavarusteita, mutta kyllä meillä kaikilla oli takaraivossa, että olikohan tämä nyt viimeinen takki, jota käytin, Lantto muistelee.
Jorvin sairaalan tehohoitopaikat täyttyivät nopeasti. Lisäpaikkoja rakennettiin Lanton ja Vuorenpään leikkausosaston heräämöön.
Meillä leikkaushoitajilla on takaraivossa suojautuminen. Tappava tauti pelottaa joka ikistä, mutta luotan niihin taitoihin.
Lotta Lantto, sairaanhoitaja
Moni pohti kevään aikana autioilla kaduilla kävellessään, kauppojen ohjekuulutuksia kuullessaan ja muita ihmisiä vältellessään, että elämä muuttui hetkessä kuin dystopiaksi.
Siltä se tuntui sairaalassakin. Paitsi, että se oli totisinta totta.
– Oli aivan epätodellinen tunne, kun menin omalle leikkausosastolle ja heräämö olikin teho-osasto ja salit olivat tyhjinä. En olisi ikinä uskonut, että tällä tavalla voisi edes tapahtua, Vuorenpää kuvaa.
Pahimmillaan HUSin alueella tehohoitoa tarvitsi samanaikaisesti 46 potilasta. Meilahden sairaala-alueen maanalaisiin pysäköintitiloihin suunniteltiin varasairaalaa sen varalta, että hoitopaikat eivät enää riittäisi.
Missään vaiheessa Lanton tai Vuorenpään korviin ei kantautunut, että paikat loppuisivat. Uutisotsikot tehohoitokapasiteetin kantokyvystä kuitenkin kylmäsivät.
– Kauhuskenaario oli se, että pahimmillaan hengityskoneet loppuvat, Vuorenpää toteaa.
"Tuntui pahalta, että suosituksia ei noudatettu"
Viruksen keskipisteessä tauti oli jatkuvasti läsnä ja huoli omasta sairastumisesta sekä läheisten tartuttamisesta mielessä.
Toisaalta olo oli kuitenkin turvallinen.
– Meillä leikkaushoitajilla on takaraivossa suojautuminen. Tappava tauti pelottaa joka ikistä, mutta luotan niihin taitoihin. Jos se tarttuisi minuun tai veisin sen kotiin, joku muu on pielessä, Lantto kertoo.
Osa henkilökunnasta koki viruksen läsnäolon kuitenkin hyvin ahdistavana ja pelottavana.
– Olimme ihan etulinjassa ja suurimmassa riskiryhmässä saada tauti. Se on aika kaksipiippuinen asia, Vuorenpää pohtii.
Pelko koronavirustartunnan saamisesta oli läsnä sairaalan ulkopuolellakin. Kaikille huoli ei ollut kuitenkaan yhtä konkreettinen.
On asioita, joita pitää tehdä ja sitten ne tehdään.
Carita Vuorenpää, sairaanhoitaja
Osa ihmisistä ei ottanut tilannetta vakavasti rajoitustoimista huolimatta. Ystävien kanssa kokoonnuttiin ja mökille lähdettiin, vaikka vahva suositus oli pysyä kotona ja rajata sosiaalisia kontakteja viruksen taltuttamiseksi.
– Se tuntui pahalta, että suosituksia ei noudatettu. Ongelma on siinä, että ihminen, joka ei työskentele esimerkiksi sairaalamaailmassa ei nähnyt tätä sairautta. Voi tuntua absurdilta, kun yhtäkkiä isketään nämä rajoitukset, Vuorenpää sanoo.
"Se oli pakkosauma"
Hoitohenkilökunnalla ei ollut valinnanvaraa, kun vaarallinen virus valtasi maan. Joidenkin oli siirryttävä toisiin tehtäviin, jotta maa selviäisi katastrofista ilman terveydenhoitokapasiteetin romahtamista.
Kuntatyönantajien työehtosopimuksessa työntekijä on tarvittaessa velvollinen tilapäisesti siirtymään muihin työtehtäviin.
– Tilanne tuli kaikille yllätyksenä. Se tehtiin nopealla aikataululla niin kuin piti. En näe, että olisi varaa sanoa mitenkään asteikolla hyvästä huonoon, että miten se hoidettiin, Vuorenpää toteaa.
Valmiuslakikin velvoitti sosiaali- ja terveydenhuoltoalan ammattilaisia. Hoitohenkilökunnalle ilmoitettiin alustavasti, että lomat on peruttu. Ylitöihinkin sai määrätä valmiuslain nojalla.
Mutta mitä mieltä hoitajat olivat siirrosta toisiin työtehtäviin? Vuorenpää miettii pitkään.
– Sanotaan, että se oli pakkosauma. Että mitä mieltä olen, niin on asioita, joita pitää tehdä ja sitten ne tehdään.
Hoitajien ja terveydenhuoltohenkilökunnan arvostuksesta puhuttiin paljon pahimpina korona-aikoina.
Se taudin raakuus oli jotain sellaista, joka jäi kyllä psyyken taakse.
Carita Vuorenpää, sairaanhoitaja
Joidenkin mielestä hoitohenkilökunnan ei ollut syytä mukista siirtämisestä toisiin tehtäviin poikkeustilanteessa, sillä hoitotyö on kutsumusammatti tai ammatinvalintakysymys.
Vuorenpään mielestä ajatus on erikoinen. Sairaanhoitajilla on monia erilaisia työnkuvia, eikä toisenlainen hoitotyö välttämättä ole kutsumustyö, vaikka oma työ kutsumusammatilta tuntuisikin.
– Itse en pidä kutsumusperustelua asiallisena. Että sillä perusteella voidaan siirtää toimesta toiseen, että olen hakeutunut kutsumusammattiin. Näin sen pakkotilanteena, Vuorenpää toteaa.
Sairaalat saivat pahimpina koronakuukausina paljon tukea yksityisiltä toimijoilta. Osastoille lähetettiin herkkulähetyksiä ja kiitoskortteja. Helsingissä Finlandia-talo valaistiin.
– Koin, että saimme paljon tukea yksityisiltä tahoilta ja se tuntui mukavalta, Vuorenpää sanoo.
Iltalehden tekemän selvityksen mukaan yksikään sairaanhoitopiiri Suomessa ei maksanut hoitajille niin sanottua koronalisää.
Paineen määrää on nyt vaikea muistaa
Lantto ja Vuorenpää astuvat ulos tutun anestesia- ja leikkausosastonsa K:n liukuovesta heinäkuun loppupuolella. Ei uskoisi, että vielä muutama kuukausi sitten koko Jorvin sairaala oli poikkeustilassa.
Lantto on samana päivänä jäämässä lomalle. Senkään ei pitänyt olla mahdollista vielä muutama kuukausi sitten.
Anestesia- ja leikkausosasto K on pikkuhiljaa kesän aikana palannut taas tavalliseen toimintaansa. Lantto ja Vuorenpää palasivat takaisin omiin töihinsä toukokuun loppupuolella.
Tunne oli rankan ja kaoottisen kevään jälkeen helpottava.
– Oli ihanaa palata omiin töihin, kun se pahin härdelli oli ohi ja pääsi tekemään sitä hommaa mitä osaa, Vuorenpää kuvailee.
Kuukaudet teho-osastolla opettivat arvostamaan omaa työtä leikkausosastolla entistä enemmän.
– Itsetunto omassa työssä kohosi. Olen tässä tosi hyvä ja osaan tämän, Lantto toteaa.
Kysyttäessä kevään tuntemuksista, Lantto ja Vuorenpää katsovat toisiinsa ja pohdiskelevat pitkään.
Olen henkisesti varautunut siihen, että toinen aalto voi tulla. Pessimisti ei pety.
Carita Vuorenpää, sairaanhoitaja
Viisi kuukautta myöhemmin asioita on vaikeaa muistaa. Muistot ja ajatukset ovat sumuisia.
Keväällä tehohoitovuoroihin kävellessä hoitajat eivät voineet tietää, kuinka kauan tilanne kestää. Ajankulku hämärtyi.
– Kun kuvailee sitä jälkikäteen, niin olihan se aikamoista. Ihan suoraan sanottuna en edes muista, miltä tuntui palata kotiin työvuorosta, miten paljon ne asiat painoivat henkisesti ja kuinka kovan paineen alla sitä oli silloin, Vuorenpää pohtii.
Vaikka sairaalassa pitkään työskennelleet hoitajat ovat tottuneet näkemään ja kokemaan rankkoja asioita, oli kevät jotain aivan muuta.
Jaksaminen oli koetuksella, kun työpäivän kokemukset seurasivat kotiin.
– Yleensä pitää pystyä jättämään työt tänne sairaalaan, mutta koronan aikana ei pystynyt, Lantto toteaa.
– Se taudin raakuus oli jotain sellaista, joka jäi kyllä psyyken taakse, Vuorenpää sanoo.
Toiseen aaltoon on varauduttava
Toukokuun puolesta välistä saakka Suomessa on höllätty koronarajoituksia asteittain.
Siitä huolimatta virustartunnat eivät ole lähteneet nousuun ja tilanne on pysynyt rauhallisena. Haastatteluhetkellä Suomessa ei ollut yhtäkään koronaviruspotilasta tehohoidossa.
Tartuntamäärien jyrkkä lasku yllätti asiantuntijatkin. Rajut rajoitustoimet purivat odotettua hanakammin.
Se oli hitonmoinen rypistys. Eihän sitä venymisen ja stressin määrää pysty edes kuvaamaan. Voin kertoa, että asia oli näin, mutta ei sitä tunnelmaa voi selittää.
Carita Vuorenpää, sairaanhoitaja
Virus ei ole silti poistunut. Luvut maailmalta ovat päivä päivältä synkempiä.
Suomessakin terveydenhuolto valmistautuu toiseen aaltoon – ja varautuen, että se iskee pahimmalla mahdollisella tavalla.
Siihen on hoitajienkin täytynyt asennoitua.
– Olen henkisesti varautunut siihen, että toinen aalto voi tulla. Pessimisti ei pety, Vuorenpää toteaa.
Jos toinen aalto iskee rajuna ja tehohoitokapasiteettia täytyy lisätä uudelleen, satoja suomalaishoitajia ja -lääkäreitä voi odottaa samanlainen siirto teho-osastolle kuin keväällä.
– Ajattelen sen niin, että sitten siihen palataan. Se on yhteiskunnallinen asia. Jos tulee tällainen katastrofi, niin se pitää hoitaa. Nyt on nähnyt yhden aallon, eikä se sitten tule uutena, Vuorenpää pohtii.
"Se oli hitonmoinen rypistys"
Vaikka kevät tuntuu hoitajista monella tavalla utuiselta, nousevat mielen sopukoista kuitenkin muistot teho-osastolla läpikäydyistä vahvoista tunteista.
Suuren pelon, tuskan ja surun lisäksi siellä oli myös paljon iloa.
– Oli todella hienoa nähdä, kun potilaat paranivat ja pääsivät osastolle, Lantto kertoo.
Päällimmäisenä tunteena kaoottisesta keväästä Lantolla ja Vuorenpäällä on, että he selvisivät siitä kaikesta huolimatta hyvin. He kehuvat työyhteisöään ja tehohoitajia venymisestä. Tsemppihenki oli kova.
– Se oli hitonmoinen rypistys. Eihän sitä venymisen ja stressin määrää pysty edes kuvaamaan. Voin kertoa, että asia oli näin, mutta ei sitä tunnelmaa voi selittää, Vuorenpää sanoo.
Kokivatko hoitajat tilanteen epäreiluksi? Vuorenpää on pitkään hiljaa.
– Välillä tuli sellainen pieni epäreiluuden tunne siitä, että kun itse kokee tehneensä suurtakin venymistä. Kaikilta aloilta ei kuitenkaan tällaista venymistä edellytetty.
Kaikessa kauheudessaan kevät oli Vuorenpäälle myös merkityksellinen.
Tuntemattoman ja vaarallisen viruksen etulinjassa hän koki konkreettisena sen, että saattoi auttaa.
– Kaikesta pelosta ja kaaoksesta huolimatta, se että olin mukana siellä kärjessä, jää minulle ikuisesti ammatilliseksi ylpeydeksi.
Lue myös: