Nyt jos koskaan on tuhannen taalan paikka aloittaa kunnon keskustelu taiteen rakenteiden uudistamisesta. Näin uskoo Paula Tuovinen, 59. Hän johtaa valtion virastoa, joka jakaa tukea pääasiassa freelancer-taiteilijoille. Tuovinen on Taideyliopiston entinen vararehtori, jolla on tanssitaiteilijan tausta.
Hän on pieni ja pippurinen ihminen, jolla tuntuu olevan tuhottomasti energiaa. Tanssitaiteilijana Tuovinen kohautti teoksellaan Blondi (2000). Siinä hän esiintyi nelikymppisenä yleisölle alasti. Blondi kysyi, miksi vaaleus on niin haluttu ominaisuus, ja toisaalta halventavien vitsien kohde. Instrumenttina taiteilijalla oli naisen vanheneva keho.
Viisi vuotta myöhemmin Tuovisesta tuli byrokraatti, kun hän aloitti Teatterikorkeakoulun rehtorina. Siinä pestissä Tuovinen alkoi tehdä työtä myös Taideyliopiston perustamiseksi. Teatterikorkeakoulu, Kuvataideakatemia ja Sibelius-Akatemia olivat hänen mielestään aivan liian pieniä yliopistoja. Yhdessä ne saisivat enemmän aikaan taiteen kehittämiseksi.
Tuovinen on hakenut jo kolme kertaa Taideyliopiston rehtoriksi, mutta vielä ei ole tärpännyt. Viime kierroksella hän jäi toiseksi.
– Taideyliopisto on taiteen ja kulttuurin alalla lähes ainoa riittävän iso organisaatio myös siihen, että voi vaikuttaa yhteiskuntaan laajemmin taiteen ja kulttuurin aseman kehittämiseksi.
Sitä työtä Tuovinen tekee myös nyt Taiteen edistämiskeskuksen johtajana. Hän aloitti viisivuotisen kautensa kaksi vuotta sitten.
Pelaaminen vähenee, rahat hupenevat
Tuovisen johtama putiikki pitää huolta taiteilijoista, jotka tekevät töitä epätyypillisessä työsuhteessa eli kuukausipalkkaisten työpaikkojen ulkopuolella. Siksi heistä on alettu puhua taiteen vapaana kenttänä, mutta sen lähitulevaisuus on vaakalaudalla.
Syy on yksinkertainen: kulttuurin budjettia on rahoitettu pitkään veikkausvoittovaroilla, jotka ovat hupenemassa. Poikkeuksellinen tilanne koskee koko suomalaista taiteen ja kulttuurin kenttää, ei vain Tuovisen johtamaa Taikea. Veikkauksen varat vähenevät, koska yhtiö luopuu lähitulevaisuudessa tuhansista peliautomaateista.
Valtion pitää päättää, miten reikä tilkitään, eikä siihen näytä olevan juuri nyt muita vaihtoehtoja kuin valtion budjetti. Ainakin kulttuuriministeri Annika Saarikon (kesk.) mukaan tahtoa korjausoperaation on. Kyse on useista kymmenistä miljoonista euroista, ja päälle tulee vielä koronapandemian taiteelle ja kulttuurille aiheuttamien tappioiden paikkaaminen.
Hallitus joutuu pian pohtimaan, mikä on taiteen ja kulttuurin arvo suomalaisessa yhteiskunnassa. Ja miten paljon siitä pitää maksaa?
– Taide ja kulttuuri nousevat hupenevien veikkausvoittovarojen johdosta poliittiseen keskusteluun ehkä isommin kuin koskaan, Tuovinen uskoo.
Yhteiskunnan pitäisi hänen mukaansa käyttää ainutkertainen tilanne hyväksi.
– Samalla voitaisiin harkita tällaista isompaa rakenteellisten uudistusten prosessia.
Siihen tähtäävään keskusteluun hän toivoo mukaan koko taiteen kenttää, virkamieskuntaa ja poliitikkoja. Tuovisella on hihassaan tukku ideoita.
Freelancerit kärvistelevät, ja heitä tulee lisää
Hakaniemen sillan kupeessa sijaitsee Opetushallituksen rakennus, joka on nielaissut myös Taiteen edistämiskeskuksen. Tuovinen tekee töitä avokonttorissa, eikä hänellä ole omaa huonetta.
Valtio on jakanut Suomessa jo pitkään tukea taiteelle ja kulttuurille järjestelmällä, jossa taiteentekijät on jaettu kolmeen leiriin. Suomen laajaa teatteri- ja orkesteriverkostoa rahoitetaan valtionosuusjärjestelmästä (VOS) ja sen ulkopuolista, taiteen monialaista vapaata kenttää Taiteen edistämiskeskuksesta, jota Tuovinen johtaa.
Näiden lisäksi valtio rahoittaa erikseen valtakunnallisia taidelaitoksia, kuten Kansallisteatteria.
Vapaa kenttä koostuu pääasiassa freelancereista, joilta puuttuu esimerkiksi samanlainen sosiaaliturva kuin palkansaajilta. Sen sijaan VOS-laitoksissa, kuten kaupunginorkestereissa ja -teattereissa, on kuukausipalkkaisia taiteilijoita, jotka nauttivat samoista eduista kuin muutkin työsuhteessa olevat kansalaiset.
Tuovinen toivoo, että tilanne korjattaisiin koko vapaan kentän osalta. Siihen kuuluvat sekä kirjailijat, kuvataiteilijat että esittävän taiteen tekijät.
– Pitäisi pyrkiä kaikin tavoin kehittämään yhdenvertaisempi järjestelmä taiteilijoille.
Taike jakaa rahaa yksittäisille taiteilijoille sekä taideyhteisöille. Tukea on vuodessa jaossa noin 40 miljoonaa euroa.
Kolmen rahoitusmekanismin järjestelmässä (VOS, Taike ja valtakunnalliset taidelaitokset) ei ole Tuovisen mukaan otettu riittävästi huomioon nykytilannetta, joka on suomalaisen koulutusjärjestelmän tulos.
– Suomeen on syntynyt sen myötä ihan valtava vapaan taiteen kenttä, jossa on todella monenlaisia, korkeakoulutettuja taiteilijoita.
Tuovinen ei kuitenkaan ehdota nykyisten rahoitusmallien lakkauttamista. Ne toimivat hänen mielestään “kohtuullisen hyvin”, mutta niistä pitää saada parempi.
Oho mikä määrä hakemuksia!
Valtio jakaa rahaa taiteentekijöille taiteenaloittain, ja se on Tuovisen mukaan ongelmallista. Taiteenaloja ovat esimerkiksi sirkustaide, kirjallisuus ja musiikki.
Taiteen rahoituksessa pitäisi Tuovisen mukaan päästä eroon taiteenaloihin tuijottamisesta, ja katsoa avustuksia kokonaisuutena. Rahaa pitäisi hänen mukaansa jakaa toiminnan luonteen mukaan.
Taiteenaloihin sidottu rahoitus on johtanut myös kyseenalaiseen kilpailuun. Taidelajit kisaavat keskenään valtion kulttuurirahoituksesta, ja useimmiten tunne on se, että naapuri saa enemmän kuin minä.
– Se tie on käyty jo loppuun, että kunkin taidelajin asemaa yritetään parantaa erikseen.
Pirstaleiseen tilanteeseen vaikuttaa historiallisesti myös se, että kullakin taiteenlajilla on omat lukuisat järjestönsä, jotka yrittävät vahvistaa edustamiensa taidelajien asemaa Suomessa.
– On aika vaikeaa parantaa enää minkään taiteenalan asemaa ilman, että se syö kokonaisuutta, Tuovinen sanoo.
Taike saa vuodessa 14 000 hakemusta, ja se kuulostaa hurjalta määrältä. Tilanteesta tekee erikoisen se, että hakijoita on puolet vähemmän. Jokainen hakija tekee Taikelle keskimäärin kaksi hakemusta. Se johtuu puolestaan siitä, että Taiteen edistämiskeskuksella on monenlaisia rahoitusmuotoja.
Hakemuksista menee läpi vain murto-osa.
– Olisi tietysti fiksua, että järjestelmä olisi sellainen, jossa taideyhteisö tai taiteilija selviäisi yhdellä hakemuksella vuodessa.
Taiteen edistämiskeskuksessa on seitsemän taidealakohtaista taidetoimikuntaa, jotka arvioivat “omiensa” hakemuksia. Esimerkiksi mediataiteilijan hakemuksen käsittelee audiovisuaalinen taidetoimikunta.
Taiteellisille yhteisöille tarkoitettua toiminta-avustusta saa vuosittain noin 150 hakijaa. Summa on keskimäärin 20 – 40 000 euroa vuodessa. Se tarkoittaa käytännössä sitä, että yhteisön toimintaa pyöritetään kengännauhabudjetilla.
– Näistä avustuksista ei makseta vielä palkkaa, Tuovinen toteaa.
Taideyhteisöt hakevat rahoitusta lisäksi myös kunnilta ja kaupungeilta sekä yksityisiltä säätiöiltä.
“Pienillä avustuksilla ei voi tehdä laatua”
Tuovisen putiikki jakaa niukkuutta ja se on jatkuva keskustelunaihe taiteentekijöiden kesken.
– Jaamme pieniä avustuksia ja apurahoja usealle, mikä tarkoittaa, ettei kukaan voi tehdä niillä kovin pitkäjänteistä työtä. Eikä myöskään laatua, jota tavoitellaan, Tuovinen sanoo.
Siitä seuraa, ettei Suomeen synny tarpeeksi vahvoja taideyhteisöjä, jotka pystyisivät hankkimaan julkisen tuen lisäksi riittävästi omaa rahoitusta. Tilanne heijastuu myös kansainvälistymiseen ja kansainvälisen rahan hankintaan. Kumpaakaan ei riitä resursseja.
– Emme tarvitse valtiolta toimia siihen, että taide kansainvälistyy. Se on jo kansainvälistä, mutta jos rakenteet olisivat joustavammat, ja taideyhteisöille olisi enemmän rahoitusta, ne kansainvälistyisivät itse, Tuovinen sanoo.
Hän muistuttaa, että yksittäisille taiteilijoille myönnettävien apurahojen ostovoima on laskenut viime vuosina. Niihin saatiin hiljan pieni korotus, mutta se ei ratkaise Tuovisen mukaan ongelmia.
Verottoman taiteilija-apurahan suuruus on noin 2000 euroa kuussa, ja siitä taiteilija maksaa itse eläke- ja tapaturmavakuutuksen. Taiken apurahoilla työskentele Suomessa runsaat 600 taiteilijaa.
Tuovinen on puhunut taiteilijapalkan perustamisen puolesta jo pidempään. Taiteilijapalkka korvaisi nykyiset taiteilija-apurahat, ja se parantaisi taiteilijan sosiaalista asemaa yhteiskunnassa.
– Siitä pitäisi tehdä ensin kolmivuotinen kokeilu. Erillisellä rahoituksella ja erilaisilla malleilla, Tuovinen ehdottaa.
Taiteilija voi pärjätä pääkaupunkiseudulla
Valtio rahoittaa siis erikseen taiteen vapaata kenttää (Taike), teatteri- sekä orkesterilaitosta (VOS) ja valtakunnallisia taidelaitoksia, mutta järjestelmä on johtanut Tuovisen mukaan alueelliseen epätasa-arvoon. Tasa-arvo toteutuu pääosin Suomen laajassa teatteri- ja orkesteriverkostossa, mutta ei vapaalla kentällä, joka on yhä kasvava joukko erilaisia taiteentekijöitä ja taiteellisia ryhmiä.
– Tilanne ei ole kenellekään optimaalinen, Tuovinen toteaa.
Asiasta purnataan jatkuvasti Taiteen edistämiskeskukseen. Arvostelijat väittävät, että Taike suosii rahoituspäätöksissään pääkapunkiseutua. Se on tavallaan totta, vaikka kyse ei ole suosimisesta. Niukkuuden jakamisen seurauksena Suomeen ei ole syntynyt maantieteellisesti kattavaa pienten ja keskisuurten taideyhteisöjen verkostoa. Päinvastoin. Verkosto on syntynyt pääkaupunkiseudulle.
– Taiteilija voi tulla toimeen oikeastaan lähinnä Uudellamaalla. Siellä liikkuu tätä minirahaa sen verran, että taiteilijat voivat tehdä keikkaa sinne ja tänne, Tuovinen sanoo.
Taiteen tekemiseen liittyvät myös jaksaminen ja eettiset kysymykset, joita Tuovinen on joutunut pohtimaan. Suurin osa suomalaisista taiteilijoista tekee työtä freelancerina joko yksin tai erilaisissa tuotannoissa, joista puuttuvat perinteisen työpaikan rakenteet. Se ja pienet resurssit johtavat helposti ongelmiin myös etiikan kanssa.
Freelancer-taiteilija ei voi valittaa työryhmässä tapahtuvasta epäasiallisesta käytöksestä Aluehallintovirastoon (AVI), koska hänelle ei ole syntynyt lain mukaan työsuhdetta. Myös sen takia kulttuurialalle kaavaillaan eettistä toimielintä.
Jaksaminen on jatkuva puheenaihe vapaalla kentällä. Taiteilijat puhuvat bönarista. Moni taiteilija tekee töitä burnoutin partaalla, koska raha elämiseen on yritettävä repiä niin monesta pienestä purosta. Moni harkitsee alan vaihtoa tai on tehnyt sen.
Tuovinen opetti aikoinaan Tanssitaiteen laitoksella usean eri sukupolven tanssitaiteilijoita.
– Aika harva niistä minunkaan oppilaistani on enää alalla. Vain sitkeimmät ovat jaksaneet, Tuovinen toteaa.
Tekemisen palolla ja talkootyöllä voi jaksaa melko pitkään nuorena, mutta jossain kohtaa myös taiteilijan täytyy pysähtyä miettimään tosiasioita.
– Ehkä viimeistään nelikymppisenä alkaa herätä kysymys, että hetkinen, pitikö tästä työstä saada myös palkkaa.
Valtio halusi uudistaa kulttuurin rahoituksen, mutta juuri mikään ei muuttunut