Kun hurrikaani Katrina iski Yhdysvaltojen New Orleansiin vuonna 2005, tuhannet ihmiset selvisivät, koska muut auttoivat: sukulaiset, ystävät, naapurit, täysin tuntemattomat.
Mediassa sekä poliisin ja virkamiesten lausunnoissa painottui kuitenkin toinen kertomus. Se kertoi kaaoksesta, ryöstelystä ja itsekkäästä selviytymistaistelusta. Myöhemmin perättömiksi osoittautuneet huhut joukkoraiskauksista ja -murhista levisivät.
New Orleansista ja sen asukkaista tuli pelottavia. Seurauksena satoja ihmisiä kuoli, koska heidän pelastamistaan pidettiin vaarallisena. Uhreista tuli uhka.
Näin kirjoittaa esseisti ja kirjailija Rebecca Solnit kirjassaan A Paradise Built in Hell. Teoksessa hän käsittelee sitä, miten toimimme suurissa katastrofeissa. Millaisia vaikutuksia on sillä, mitä oletamme toisista ihmisistä kriisin keskellä?
Kirjaa varten Solnit kävi läpi ihmisten kokemuksia ja kertomuksia Katrinan lisäksi neljästä muusta tuhoisasta tapahtumasta: San Franciscon maanjäristys vuonna 1906, Halifaxin räjähdys 1917, Méxicon maanjäristys 1985, New Yorkin 9/11-iskut vuonna 2001.
Kävi ilmi, että yleinen, katastrofielokuvistakin tuttu stereotypia, jonka mukaan ihminen muuttuu tuhon keskellä itsekkääksi ja brutaaliksi selviytymistaistelijaksi, ei pidä paikkaansa.
Toisin kuin usein oletamme, meille on tyypillistä pyrkiä kriisin keskellä hyvään ei pahaan.
Katastrofiin joutuneiden päällimmäinen kokemus oli päinvastainen: altruismi. Yhteisön voima nousi esille, ja ihmiset auttoivat toisiaan. Sitkeys, kekseliäisyys, anteliaisuus, empatia ja rohkeus korostuivat. Moni kertoi tunteneensa niiden ansiosta jopa outoa iloa tuhon keskellä.
Havaintoa tukevat Solnitin mukaan myös monet katastrofitutkimukset: toisin kuin usein oletamme, meille on tyypillistä pyrkiä kriisin keskellä hyvään ei pahaan.
Katastrofi tekee näkyväksi, että voimme pelastua vain osana yhteisöä, muiden avustuksella, taustasta riippumatta.X
Solnitin kirjan esimerkeissä ei ole pandemiaa. Se on katastrofina varmasti osittain erilainen kuin maanjäristys tai lentokoneisku.
Silti koronapuheessakin voi erottaa jo ainakin kaksi vaihetta. Vielä keväällä korostui suojelu ja yhdessä selviytyminen. Ryhdyimme toimiin riskiryhmäläisten suojelemiseksi, moni tarjosi kauppa-apua naapurustossa ja kampanjoitiin paikallisten yritysten tukemiseksi.
Viime viikot etenkin somessa on keskitytty syyllisten etsintään, paheksuntaan ja tuomioiden jakamiseen. Voimakkaimmin huuto näyttäisi kohdistuneen ulkomaanmatkoihin.
Syitä matkustamiselle on keksitty yleensä tasan yksi: muista piittaamaton hedonistinen aurinkolomailu. Osmo Soininvaara lanseerasi sille Twitterissä käsitteenkin: hurlumhei-loma.
Mihin yhtäkkiä unohtui, että monilla suomalaisilla asuu puoliso, lapsia, vanhempia toisessa maassa? Että perheet ja työt voivat sijaita Suomessa ja Kosovossa, Belgiassa, Ruotsissa tai Tanskassa? Saattoikin olla, että matkan syy oli esimerkiksi sairaan äidin luona vierailu.
Oletukset ihmisistä piittaamattomina ja muita vahingoittamaan pyrkivinä, luovat uhkia ja leimaavat ihmisiä, joiden elämästä emme tiedä mitään.
Kysymys ei ole siitä, etteikö matkustaminen olisi aito riski viruksen leviämisen kannalta. Tai siitä, etteikö Suomeen saapuvia pitäisi testata.
Kyse on siitä, että juuri oletukset ihmisistä piittaamattomina ja muita vahingoittamaan pyrkivinä, luovat uhkia ja leimaavat ihmisiä, joiden elämästä emme tiedä mitään.
Katrina-hurrikaanin esimerkki osoittaa, että se, mitä ajattelemme muista ihmisistä, vaikuttaa siihen, miten toimimme. Jos pidämme toisia uhkana, heistä tulee vihollisia. Jos taas ajattelemme, että olemme samassa veneessä, on helpompi olla myötätuntoinen. Se, miten puhumme katastrofista ja millaisia tarinoita kerromme siitä, vaikuttaa näihin mielikuviin.
Uskon, että suurin osa suomalaisista yrittää parhaansa virustoimissaan. Siitä kertovat kesän aikana Instagramissa innolla jaetut kotimaanmatkakuvatkin. Finavian mukaan Helsinki-Vantaalla oli matkustajia elokuun alkupuolella vain seitsemäsosa normaalista.
Koronavirus on siitä ikävä, että se on silmälle näkymätön. Virhe käy helposti, koska se on seurausta siitä, mikä meissä on inhimillistä: yhdessäolo, välittäminen, jakaminen, kosketus.
Uskoako siis ihmisistä ympärillemme mieluummin hyvää vai pahaa?
Jos tarkoitus on hillitä pandemiaa, hyvä vaikuttaa ilmeiseltä vaihtoehdolta.
Virus joko syttyy tai sammuu sen mukaan, miten toimimme yhdessä. Kuten muitakaan suuria katastrofeja, pandemiaa ei pysty sammuttamaan yksin.
Kati Kelola
Kati Kelola on toimittaja, joka kaipaa matkustamista mutta pysyy kotona.
Kolumnista voi keskustella 28.8. klo 23:00 asti.