Tanskan ja Norjan kuningas Hannu oli vuoden 1495 juhannuksen paikkeilla lähdössä Ruotsiin muistuttamaan, että oikeastaan Ruotsin – ja samalla Suomen – kruunu kuului hänelle. Asemaansa korostaakseen hän lastautti lippulaivaansa hovinsa komeinta omaisuutta.
Ruotsin ovelaa valtionhoitajaa Sten Sturea ja muita nokkamiehiä oli määrä pehmitellä myös muhkealla aterialla. Sitä varten mukaan pilkottiin kaksimetrinen sinisampi. Palaset pantiin puutynnyriin, tutkijoiden mukaan oletettavasti suolaveteen. Fileointi ei ehkä ollut ajan tapa.
Ateria jäi kokkaamatta, sillä Ronnebyn saaristoon ankkuroituneella aluksella syttyi tulipalo. 35 metriä pitkä ja 12 metriä leveä kolmimastoinen Gribshunden kaikkine komeuksineen painui merenpohjaan.
Ei ehditty pelastaa kultaa eikä hopeaa, suri aikalaiskronikka. Valtaosa 150-henkisen miehistön jäsenistä kuoli, mutta Hannu säästyi, sillä hänet oli soudettu yöksi maihin.
Kun ruotsalainen sukellusseura löysi hajonneen ja suurelta osin sedimenttiin peittyneen aluksen 1970-luvulla, löydön merkitystä ei ymmärretty.
Hylky alkoi kuitenkin kiinnostaa yhä useampaa tutkijaa, ja vuonna 2013 alus lopulta varmistui Gribshundeniksi.
Hylystä on sittemmin nostettu muun muassa ankkurivinssi sekä tykinkuulia ja varsijousien nuolia eikä suinkaan vähäisimpänä aluksen keulakuva, aarnikotka tai pikemminkin -koira, jolla on suussaan ihmisen pää.
Hylky on ainutlaatuinen aikaikkuna myöhäiskeskiaikaan, tuolloin juuri muotiin tulleeseen laivanrakennustapaan sekä laivastoon, joka Itämerelle oli alkamassa syntyä.
Viime syksyn kansainvälisissä kaivauksissa löytyi poikkeuksellisen varhainen käsiase. Löytöjen joukossa on myös arvokkaan rengashaarniskan kappaleita, kenties vihje Hannun "fatabuurista".
Se oli kaappi, jossa säilytettiin kuninkaan arvokkaimpia esineitä ja vaatteita. Keskiaikaisten lähteiden mukaan sekin oli mukana matkalla, ja saattaa se löytyäkin, sillä Gribshundenin hylystä on tutkimatta 99 prosenttia.
Myös sammen luut ja luulevyt, joiden analyyseistä Lundin yliopiston tuore tutkimus kertoo, löytyivät vuoden takaisissa meriarkeologisissa kaivauksissa. Tutkimus on vapaasti luettavissa Journal of Archaeological Science -lehdestä.
Aikalaislähteet kutsuvat Gribshundenia myös Gripshundeniksi, Gripeniksi ja Griffiniksi.
Itämeren vähähappisen ja -suolaisen veden ansiosta Gribshundenin hylky on säilynyt paljon paremmin kuin aikakautensa hylyt muissa merissä.
Veden viileyskin on ollut omiaan pitämään laivamadot – puuta jyrsivät nilviäiset – loitolla Gribshundenista ja muista Itämeren hylyistä, joiden määrä arvioidaan jopa yli sadaksituhanneksi.
Tilanne on kuitenkin muuttumassa. Viime vuosikymmeninä laivamatoja on havaittu aiempaa enemmän, myös alueella, jossa Gribshunden makaa. Tutkimusten mukaan laivamadot ovat lisääntyneet rinnan meriveden lämpenemisen kanssa.
Luututkijalle kalanpalat olivat huippulöytö, etenkin kuninkaallisessa kontekstissa, joka vahvistaa konkreettisesti, että sampi oli arvossaan jo keskiajalla, sanoo Lundin yliopiston osteoarkeologi Stella Macheridis.
–Kaikki kuninkaan aluksessa täytti poliittista tehtävää. Sampikin oli propagandan väline ja siksi mielenkiintoinen, lisää meriarkeologi Brendan Foley.
Hylky esineineen, myös sampineen, antaa olennaista tietoa ajankohdasta, jolloin Euroopa oli mullistumassa poliittisesti, uskonnollisesti ja taloudellisesti, Foley sanoo.
Itämeressä ei ole enää lajitovereita
Kala oli suuri. Sen osoittaa kylkiä peittäneiden luulevyjen koko. Lajista sen sijaan oli epäselvyyttä. Pitkään luultiin, että jättiläinen oli lajia, jota suomeksi kutsutaan vain sammeksi. Sinisammeksi löytö osoittautui DNA-analyyseillä.
Gribshundenin aikaan Itämeressä polski niin sampia kuin sinisampia. Nykyisin niitä ei ole. Ennen muuta ylikalastus mutta myös elinypäristöjen tuhoutuminen ja rantavesien saastuminen on tehnyt niistä selvää.
Jos joku nykyisin saa Suomen vesiltä sammen, se on jokseenkin varmasti peräisin Virossa tai Venäjällä tehdyistä istutuksista. Vain hyvin satunnaisesti Itämereen saattaa enää eksyä yksittäinen villi sampi.
Muuallakin kaikki sampikalat kuuluvat maailman kaikkein uhanalaisimpiin kalalajeihin.
Itämeren tilan tutkimukseen erikoistunut molekyylibiologi Maria Hansson korostaa Gribshundenin sampilöydön merkitystä hänen omalle alalleen.
– Löytö auttaa ymmärtämään, miltä Itämeressä näytti ennen kuin pilasimme sen. Sellaista tietoa tarvitaan meren nykytilan ymmärtämisessä, sanoo DNA-tutkimukset tehnyt Hansson.
Tuloksista hän päättelee, että nykyisin Pohjois-Amerikan vesissä elävä sinisampi oli 1400-luvulla osa myös Itämeren ekosysteemiä.
Aiemmin oletettiin, että Itämeren sammet olivat olleet eurooppalaista lajia. Vasta tämän vuosituhannen alussa valkeni, että ainakin viimeiset täkäläiset luonnonsammet olivatkin sinisampia.
Suojeluhanke yrittää pelastaa Tonavan sammet
Tammikuussa Yle uutisoi miekkasammen katoamisesta iäksi maailman kalalajien joukosta. Jangtsejoessa Kiinassa eläneen lajin tappoivat sukupuuttoon juuri ne syyt, joiden takia sammet muissakin joissa ovat hyvin ahtaalla: ylikalastus ja padot.
Tonavan alajuoksu ja Mustanmeren luoteisosa ovat EU:n harvoja alueita, joissa sampipopulaatiot yhä lisääntyvät viljelemättä.
Tonavan kuudesta luonnon sampilajista viisi on vakavasti uhanalaisia. Suurimpana vaarana on salakalastus, johon houkuttelee sampien mäti eli kaviaari. Siitä voi saada jopa kymmenentuhatta euroa kilolta.
Luontojärjestöjen nelivuotinen valistushanke sampien suojelemiseksi Tonavan rantavaltioissa päättyy joulukuussa. Sampien ahdingosta on annettu tietoa kalastajille, lainlaatijoille ja -valvojille sekä kaviaaria tarjoileville ravintoloille ja myyville kaupoille.
Kampanja on voinut laskea voitokseen muun muassa sen, että Serbiassa tuli viime vuonna voimaan sterlettien pyyntikielto. Sterletit olivat viimeinen sampilaji, joka vielä oli lainsuojaton Tonavan alajuoksulla.
Sterletti ja muut sampilajit ovat fossiililöytöjen perusteella säilyneet saman näköisinä jopa 250 miljoonaa vuotta. Luonnontutkija Charles Darwin nimitti niitä eläviksi fossiileiksi. Niitä vanhempia lajeja maapallolla ei enää juuri ole.
Sellaisina niiden perimä on evoluution tutkijoille hyvin mielenkiintoinen. Viime keväänä ilmestyneessä kansainvälisessä tutkimuksessa avattiin sterletin koko perimä.
– Sampien genomi on tärkeä osanen palapelissä, joka auttaa ymmärtämään selkärankaisten kehittymistä. Tähän saakka palanen on puuttunut, kertoi tutkimusta johtanut saksalaisen Wüzburgin yliopiston biokemian professori Manfred Schartl.
Dinosaurusten aikalaisia
DNA:ta sampien synnyinajoilta ei toki ole, vaan muinaisen genomin jäljittäminen perustui nykysterlettien geenien koodaamiin proteiineihin ja niistä taaksepäin tehtyihin laskelmiin
Kehitys osoittautui hyvin hitaaksi, samoin kuin hailla ja varsieväkaloilla, merien muilla varhaisten dinosaurusten aikalaisilla.
Viimeisten sterlettiä olennaisesti muuttaneiden mutaatioiden todettiin tapahtuneen 180 miljoonaa vuotta sitten. Vertailun vuoksi: me nykyihmiset olemme lajina tällä tietoa korkeintaan hieman yli 300 000 vuoden ikäisiä.
Samasta sukupuusta kuin sammet on versonut yli 30 000 luukalalajia eli yli 96 prosenttia kaikista tämän päivän kalalajeista ja noin puolet selkärankaisista ylipäätään.
Sampilajien geenien sekvesointi on merkittävä askel myös suojelutyössä, tutkijat korostavat. Sampien sukupuoli ei näy ulospäin, mikä hankaloittaa yrityksiä saada ne lisääntymään suojeluohjelmissa. Kun perimä tunnetaan, sukupuolikin on selvitettävissä DNA-näytteestä.
Voit keskustella tästä aiheesta maanantaihin kello 23:een saakka.
Lue myös: