Heinäkuisena aamuyönä 25-vuotias Juho Knuuttila kipuaa Mont Blanc-vuoren Italian puoleista seinämää, joka kohoaa yli kilometrin korkeuteen. Edessä on kivinen ja jäinen vuorenharjanne, jolta perääntyminen on liki mahdotonta. Knuuttila on tehnyt päätöksensä. Hän aikoo kiivetä alppien pisimpänä kiipeilyreittinä tunnetun Peutereyn harjanteen yksin ilman varmistajaa. Ilma ohenee sitä mukaa kun Knuuttilan nousee ylemmäs.
Vajaat kaksi päivää myöhemmin Knuuttila saavuttaa tavoitteensa. Takana oli taival usean yli 4 000 metriä korkean huipun kautta Mont Blancin korkeimpaan kohtaan 4 810 metriin.
– Nyt voisi jo sanoa, että Alpit ovat enää harjoittelua varten. Tämän jälkeen siellä ei ole enää montaa isoa reittiä, jonka haluaisin kiivetä, Chamonix’n laaksosta tavoitettu Knuuttila kertoo reilu kuukausi huiputuksen jälkeen_._
Mont Blancin huiputus vaativaa Peuterey Integral -reittiä pitkin oli vuorikiipeilijä Juho Knuuttilalle yksi saavutus muiden joukossa. Hän tuntee nimittäin nuoresta iästään huolimatta maailman vuoristot. Knuuttila on ehtinyt kiipeämään Euroopan lisäksi muun muassa Alaskan, Patagonian, Tadzhikistanin, Kirgisian ja Himalajan vuoristoissa.
Äidiltä lupa ensimmäiselle kiipeilyreissulle
Imatralta kotoisin olevan Knuuttilan kiipeilyura alkoi Madeiran matkalta. Siellä Knuuttila pääsi ensimmäistä kertaa vuoristoon. Innostus vuoria kohtaan vei hänet pian tämän jälkeen huipuille, joissa korkeuksiin pääsi ilman suuria teknisiä ponnistuksia. Huiputettua tulivat esimerkiksi Mount Kilimanjaro ja Elbrus.
– Mopot ja kotibileet eivät kiinnostaneet minua kouluaikoina. Selailin mielummin karttoja etsien ja imien tietoa vuorista. Kavereista ei ollut puutetta, mutta kiinnostuksen kohteet olivat vain täysin päinvastaiset kuin monilla, Knuuttila kertoo.
Matkat Kilimanjarolle ja Elbrus -vuorille Knuuttila suunnitteli ja organisoi itse teini-ikäisenä. Näillä matkoilla rinteitä kiipesi mukana myös Knuuttilan oma äiti.
– Alkuun oli aika haastavaa saada kotoa lupaa reissuihin. Äidin mukana olo ensimmäisillä reissuilla auttoi jonkin verran. 16-vuotiaana kysyin lupaa lähteä yksin Alpeille ja se irtosi.
Varsinaisen alppikiipeilyn Knuuttila laskee aloittaneensa juuri tuosta matkasta Ranskan Alpeille. Teknisemmän kallio- ja jääkiipeilyn hän aloitti vuonna 2012. Jo kolme vuotta myöhemmin Knuuttila kiipesi yksin ja ilman varmistuksia jyrkkiä reittejä Mont Blancin huipulle.
Tämän jälkeen korkeuksiin oli päästävä yhä vaikeampia ja vaativampia reittejä pitkin.
Uuden sukupolven kiipeilijä
Knuuttilan voidaan sanoa aloittaneen uransa tasolta, joka vastaa aiemman sukupolven suomalaisten kiipeilijöiden uran parhaita saavutuksia Euroopan vuorilla.
Uransa lähtölaukauksena hän kiipesi niin kutsutun "alppitriptyykiin", johon kuuluvat Toblerone-suklaan etiketistä tuttu Matterhornin pohjoisseinämä, Grandes Jorasses -vuori ja Eigerin pahamaineinen pohjoisseinämä. Juuri Matterhornin pohjoisseinämän saksalaisille ensinousijoille jaettiin yhdet harvoista kiipeilijöille myönnetyistä olympiamitaleista vuonna 1932.
Knuuttila ei arkaile kertoa näkemyksiään vuorikiipeilyn tulevasta suunnasta.
– Suomessa usein esillä oleva vuorikiipeily on mielestäni vuorikiipeilyturismia. Se, että porukka menee sinne Mount Everestille. Nykyalpinismi on aivan päinvastaista. Silloin kiivetään teknisiä reittejä, vaikkapa seinämiä Grönlannissa tai 6 000 metrin huippu Nepalissa, Knuuttila kertoo.
– Aloittelijana tavoitteenani saattoi ollakin vaikkapa kaikkien 8 000 metriä korkeiden vuorten huiputtaminen, mutta aika nopeasti se karisi, kun lajiin alkoi päästä sisälle. Ne on tehty jo, se on enemmän turismia. Sherpojen ja valmiiden köysien kanssa se on avustettua kävelyä.
"Suomessa usein esillä oleva vuorikiipeily on mielestäni vuorikiipeilyturismia."
Juho Knuuttila.
Suurelle yleisölle ja jopa kiipeilylajien harrastajille Knuuttilan kiipeilyt mahdollisimman vaikeilla ja neitseellisillä vuorenseinämillä saattavat vaikuttaa järjettömältä riskinotolta. Juho Knuuttilalle alpinismi ei olekaan urheilua, vaan jotain muuta.
Knuutilan tavoitteena on nousta alppikiipeilyn teknisesti vaativimpia huippuja.
– Lähtökohtana on aina, että sieltä tullaan elossa alas. Pyrin minimoimaan riskit. Uuden reitin kiipeämisessä olen valmis kuitenkin riskeeraamaan hieman enemmän, kuin vaikka jo ennestään tuttua reittiä kiivetessäni, Knuuttila kertoo.
Tällaisten haasteiden voittaminen ja löytäminen muuttuu kuitenkin vuosi vuodelta vaikeammaksi ja vaarallisemmaksi, sillä useimmat alpinismin tunnetut tekniset haasteet on jo noustu. Jäljellä olevat ovat yhä riskialttiimpia.
Usein jokin tietty vuorenseinämä kerää mainetta erityisen vaikeana kohteena usean tunnetun köysistön, eli kiipeilijäryhmän yritettyä sitä tuloksetta. Juuri tällaisia huippuja ja reittejä Juho Knuuttila haluaa tavoitella.
Tähän hengenvaaralliseen peliin Knuuttila otti osaa edellisen kerran joulukuussa 2019 yhdessä kanadalaisen Quentin Robertsin kanssa Himalajalla. Tengkanpochen vaikealla pohjoispilarilla he pääsivät muiden kiipeilijöiden aiempia yrityksiä korkeammalle, lähelle vuoren huippua. Vastaan tuli kuitenkin pidempi kohta sileässä kalliossa, johon varmistuksia ei saanut kiinnitettyä. Kaksikko teki päätöksen kääntyä takaisin vain joitakin satoja metrejä ennen huippua.
Alunperin kaksikon kohteena oli Chamlang -vuori, mutta tuon seinämän ehti kiipeämään tšekkiläinen köysistö kuusi kuukautta ennen Knuuttilaa ja Robertsia. Kyseinen nousu oli vuonna 2020 yksi vuosittain jaettavan kultainen hakku -palkinnon saajista. Mikäli kaksikko olisi onnistunut suorituksessaan Tengkangpochella, olisi tuo kunniamaininta saattanut osua ensimmäistä kertaa suomalaisen kiipeilijän kohdalle.
– Suomesta ei välttämättä enää löydy kiipeilykavereita kaikkiin niihin juttuihin, joita haluan tehdä maailmalla. Suomessa on teknisesti taitavampia kavereita. Mutta heitä, joilla olisi mahdollisuutta tai motivaatiota lähteä, ei löydy.
Opettajan sijaisuuksia ja pätkätöitä
Puoliammattilaisena kiipeilevä Knuuttila toivoo pääsevänsä tulevaisuudessa täysammattilaiseksi.
Aiemmin Knuuttila on rahoittanut kuukausia pituiset kiipeilyreissut ympäri maailman muun muassa tekemällä Suomessa opettajan ja pätkätöillä satamalogistiikan parissa Huippuvuorilla. Ensinousuja varten on mahdollista hakea myös pieniä matka-avustuksia eri maiden alppikerhoilta. Knuuttilalla on myös muutamia sponsorisopimuksia.
Jos pelkällä kiipeilyillä ja sen tuomilla sponsorisopimuksilla ei täysipäiväisesti pystyisikään itseään elättämään, Knuuttila näkee mahdollisuuksia myös vuoristo-oppaan urassa. Päivittäinen elämä pyörii pitkälti kiipeilyn ja harjoittelun ympärillä. Myös lähipiiriltä löytyy Knuuttilan mukaan ymmärrystä elämäntavalle.
– Työn täytyy olla aika joustavaa, koska eihän sitä muuten lajissa kehity. Se on fakta.
"Kiipeilijät näkevät ensimmäisten joukossa ilmastonmuutoksen vaikutukset."
Juho Knuuttila.
Alppikiipeilyssä Knuuttilaa motivoi reittien esteettisyys ja vaikeus, sekä lajin monipuolisuus. Alppikiipeilyn haasteet ovat paitsi teknisiä, usein myös henkisiä. Yhtenä vahvuutenaan kiipeilijänä Knuuttila näkeekin juuri henkisen kestävyytensä. Tekniseltä tasoltaan hän pitää itseään "tarpeeksi hyvänä" kaikilla osa-alueilla, eli kalliokiipeilyssä, jäällä ja lumella.
Knuuttila harjoittelee kotimaassa vuodenaikojen mukaan kalliokiipeilyä ja jääkiipeilyä. Pidempiä noin kuukauden harjoitteluputkia vuoristoissa hän yrittää saada mahdutettua yhden tai useamman vuoteen.
Tänä vuonna harjoittelua on koronapandemian lisäksi haitannut uran ensimmäinen loukkaantuminen, sillä kyynärluu murtui jääpalan tiputtua käteen Norjassa maaliskuussa. Käden leikkasi monia urheilijoita leikannut Mikko Skutnabb. Ilman kipsiä toteutettu toipuminen oli nopeaa, sillä yhdentoista viikon päästä loukkaantumisesta Knuuttila kiipesi jo kotimaan kalliolla vaikeita osuuksia. Kolmen kuukauden päästä tapaturmasta hän oli jo Alppien seinämillä.
Vuoriston muuttuvan ympäristön muuttuvia riskejä Knuuttila pyrkii minimoimaan olemalla oikeaan aikaan oikeassa paikassa: haastavat nousut ajoitetaan otollisimpaan vuodenaikaan ja oikeaan aikaan vuorokaudesta. Knuuttilan mukaan ilmastonmuutos on kuitenkin tuonut uusia liikkuvia osia tähän palapeliin.
– Kiipeilijät näkevät ensimmäisten joukossa ilmastonmuutoksen vaikutukset. Graniittipilaritkin, joiden ei uskottu ikinä sortuvan jäätiköillä, ovat osittain sortuneet Mont Blancilla. Monet lumi- ja jääreitit pitää kiivetä aiemmin kaudella keväisin, tai jopa vain talvisin. Säännöllisin väliajoin noita [pilareita] tulee alas.
Eero Koski
Lue myös:
Nuoren vuorikiipeilijän ennätysyritys tyssäsi – huolto petti Tadzikistanissa
19-vuotias vuorikiipeilijä aikoo valloittaa viisi 7 000 metrin huippua