Viikonloppuna ehdittiin käydä kiivas keskustelu esittämisen vapaudesta, kun Kansallisteatterin Kaikki äidistäni -näytelmä nostatti some-kohun roolituksesta. Kysymyksiä herätti näytelmässä oleva transihmisen rooli, jota esittää Janne Reinikainen. Onko roolihahmo transvestiitti vai transnainen? Monien käänteiden jälkeen näytelmä kuitenkin saa ensi-iltansa suunnitellusti tällä viikolla.
Sekavista juonenkäänteistä huolimatta keskustelu koettiin tervetulleena. Vihdoinkin aiheesta keskustellaan! Ja viimeistään nyt on tullut selväksi, että termien ja tulkintojen kanssa on oltava tarkkana.
Taideyliopiston teatterikorkeakoulun ohjauksen koulutustyön professori Saana Lavaste pitää noussutta kohua osoituksena siitä, että aihe on uusi.
– Näitä keskusteluja on käytävä. Se on selvä. Transihmisten esittäminen on helposti politisoituva aihe. Koska sitä on käsitelty Suomessa vasta vähän, keskustelut helposti kärjistyvät.
Lavasteen mukaan Suomessa hellitään ajatusta tasavertaisuudesta ja yhtäläisistä mahdollisuuksista. Täällä helposti suivaannutaan, että mikä nyt on muka ongelma, sillä ei täällä ole ongelmia!
– Eihän täällä olekaan pahoja ongelmia, jos verrataan moneen muuhun maahan. Kun asioita ruvetaan tarkastelemaan, esiin usein kuitenkin nousee epäkohtia.
Usein sortavia rakenteita on vaikea huomata. Lavaste myöntää olevansa itsekin sokea, vaikka pyrkii jatkuvasti pohtimaan asioita.
– Valkoihoisena heteronaisena monet yhteiskunnan sortavat käytännöt ovat todellakin näkymättömiä minulle. Silloin on erittäin tärkeää löytää ihmisiä, joiden kanssa käydä dialogia.
Näyttelijän työtä on esittää monenlaisia rooleja
Samaa korostaa tutkija Anna Thuring. Hän on tutkinut toiseuden esittämistä ja opettanut muun muassa Teatterikorkeakoulussa.
– Sanoisin, että kaikkein tärkeintä on konsultoida ja käydä keskusteluja sen ryhmän edustajien kanssa, jota aiotaan esittää. Vain sillä tavoin voidaan turvata, että roolityöstä tulee syvä, eikä mikään stereotypia.
Thuring pitää outona ja lähes mahdottomana ajatusta, että vain tietynlaiset näyttelijät saisivat esittää tiettyjä rooleja.
– Näyttelijä on näyttelijä juuri sen takia, että voi esittää mahdollisimman monenlaisia rooleja. Ei tarvitse olla homo, jotta voisi esittää homoa. Eihän näyttelijä mene sinne lavalle itseään esittämään. Kyllä edelleen nuori voi esittää vanhaa ja aikuinen lasta.
Taidetta tehdessä on otettava huomioon myös historiallinen ja kulttuurinen tilanne. Thuring muistuttaa, että vielä muutama vuosikymmen sitten oli ihan ok lankata esimerkiksi Shakespearen Othellon näyttelijä mustaksi. Enää moinen ei tulisi kuulonkaan.
– Enää ei voi tehdä blackface-teatteria. Se olisi aivan kornia.
Suomessa kulttuurinen omiminen ja sukupuolen esittäminen ovat nousseet keskusteluun viime vuosina. Laura Lindstedtin Finlandia-palkittu romaani Oneiron vuodelta 2015 sai aikaan keskustelun siitä, kuka saa kertoa juutalaisen tarinaa. Jo yhdeksän vuotta sitten kirjailija Jari Tervo sai osakseen kritiikkiä, kun hän kirjoitti kurdinaisen tarinan.
Eikö teatterissa ja kirjallisuudessa pystykään enää käsittelemään mitä tahansa teemoja? Eikö valkoinen heteromies saa kirjoittaa fiktiota kurdinaisesta?
Saana Lavaste myöntää aika ajoin pohtivansa, miten käy taiteen vapauden.
– Taiteen ja tieteen vapautta on suojeltava viimeiseen asti. Professorin työssäni mietin usein, missä menee raja? Emme voi katsoa jonkin tietyn ideologian läpi kaikkia tekemisiä. Nämä ovat hyvin vaikeita kysymyksiä.
Vaarana itsesensuuri
Ongelma ei kuitenkaan ole Lavasteen mielestä niinkään yhteiskunnallinen, vaan enemmänkin taiteilijan päänsisäinen. Vaarana on itsesensuurin lisääntyminen.
– Jos koko ajan pelkää, että loukkaa jotakuta tai on epäkorrekti, se tukahduttaa. Tekemisen ja reflektoinnin pitäisi mennä sykleissä. Ei voi tehdä ja yhtä aikaa reflektoida, se on mahdottomuus. On siis totuttava siihen, että teemme virheitä ja niistä keskustellaan ja opitaan.
Sekä Lavaste ja Thuring ovat sitä mieltä, että asioiden esiin nostaminen ja keskustelu ovat hyväksi. Esimerkiksi ilman #metoo- tai black lives matter -liikkeitä moni asia olisi sivuutettu ja jätetty vaille pohdintaa.
– Nämä liikkeet ja keskustelut horjuttavat aina valtaapitävien asemaa ja vakiintuneita vallankäytön tapoja, ja se on tietysti koko homman tarkoitus, Lavaste summaa.
Muutos on ollut viime vuosina nopeaa. Asioita on ollut välillä vaikeakin omaksua. Thuring näkee tulevaisuuden kuitenkin valoisana.
– Esimerkiksi näyttelijäopiskelijoiden keskuudessa olen havainnut suuren muutoksen. Kentälle on tulossa tekijöitä, jotka edustavat moninaisuutta. Tilanne ei ole lainkaan niin heteronormatiivinen kuin se oli vielä kymmenen vuotta sitten.