Turussa Aurajoen rannalla istuskelee hymyilevä Matilda Gustafsson. Vaikka takana on reilut neljä vuotta uutta elämää aivovamman kanssa, 19-vuotias nuori nainen haluaa nähdä maailman positiivisessa valossa.
– Periksi ei saa antaa, vaikka mitä tapahtuisi. Jokaisella on unelmia, joita kannattaa tavoitella käytössä olevilla eväillä. Vaikeina hetkinä pyrin ajattelemaan hyviä asioita, Gustafsson sanoo STT:n haastattelussa.
Jääkiekko on aina ollut Gustafssonille sydämen asia. Hän aloitti lajin viisivuotiaana Turun Palloseuran poikajoukkueessa, minkä jälkeen hän siirtyi 12-vuotiaana myös tyttöjen ja naisten peleihin sekä kuului alle 16-vuotiaiden tyttöjen maajoukkueeseen. Varsinkin naisten peleissä oli kuitenkin haasteita suuren kokoeron vuoksi.
– Sain toisen vakavista aivotärähdyksistäni juuri naisten pelissä, menetin silloin tajuntani päähän osuneesta iskusta.
– Lääkäri kertoi toisen aivotärähdyksen jälkeen, että jos kolmas osuu kohdalle, se tietää kiekkoilun loppua. Tuo tieto vaikutti pelaamiseeni. Vaikka olin fyysinen pelaaja, aloin alitajuisesti hieman pelätä.
Pelko hiipi oireiden jatkuttua
Turkulaisen elämän suunnan kääntänyt tilanne tapahtui koulun liikuntatunnilla, missä hän pelasi jalkapalloa poikien kanssa.
– Pallo oli ylikova. Sain epäonnekseni maalivahdin parin metrin päästä potkaiseman pallon vasempaan ohimooni.
– Osuman jälkeen vyöryi päälle valtava kipu. Minua lähdettiin pian kävelyttämään kentältä terveydenhoitajan luo, ja menetin tajuntani.
Sairaalassa Gustafssonilla epäiltiin olevan "vain" aivotärähdys. Oireet pahenivat kuitenkin seuraavien viikkojen aikana.
– Puheeni takelteli, en löytänyt sanoja. Lisäksi kävelyni hidastui, eikä toinen jalkani oikein toiminut.
– Ajattelin oireiden olevan ohimeneviä. Mukaan hiipi kuitenkin nopeasti pelkoa, sillä olin aiemmin kokenut aivotärähdyksiä, eivätkä niiden oireet olleet samanlaisia.
Gustafsson sai diagnoosin aivovammasta parin kuukauden päästä, eikä ollut uskoa asiaan.
– Samalla oireet pahenivat, ja saatoin nukkua kerralla seitsemäntoista tuntia. Lisäksi tasapainoni oli epävakaa, olin huonovointinen, ja keskittyminen ja aloitekyky heikkenivät. Sanoin kuitenkin joukkuekavereillekin palaavani muutamassa viikossa.
Invalidikortti romahdutti maailman
Vammautumisen Gustafsson tiedosti kunnolla vasta kaksi vuotta saatuaan invalidikortin.
– Se romautti maailmani, kyyneleet valuivat silmistä. Olin ajatellut pääseväni kuntoon, kun vain teen kaikkeni asioiden eteen. Tajusin, ettei se ole mahdollista.
Turkulainen oli tuolloin palannut aiemmin elämässä mukana olleen golfin pariin. Hän oli kovalla työllä noussut lajissa tyttöjen maajoukkueeseen.
– Asiat eivät kuitenkaan taaskaan sujuneet, aloin saada kentällä pahoinvointikohtauksia, tajunta aleni eikä jalka toiminut. Tämä kaikki ajoi minut aivan loppuun ja pohjalle, tuntui, ettei mistään tule mitään.
Gustafsson ei ole antanut periksi, vaan treenaaminen ja työnteko jatkuvat intohimoisesti.
– Olen saanut paljon apua keskusteluista ammattilaisten ja läheisten kanssa, ne ovat nostaneet minut jaloilleni. Nyt unelmani on luoda golfissa ammattilaisura. Teen sen eteen kaiken mahdollisen.
– Jääkiekkoa en silti halua vieläkään seurata tarkemmin. Tuon unelman romuttumisen käsittely on vielä osittain kesken.
Lue myös: