Puolueen puheenjohtajan tehtävä ei ole helppo. Tehtävässä pitää tasapainotella oman ryhmän näkemysten ristiaallokossa, ottaa johtajan rooli puolueessa ja pitää entiset puheenjohtajat pois omalta tontilta.
Kokoomuksen pitkäaikaisen puheenjohtajan Ilkka Suomisen torstaina julkaistava elämäkerta kuvaa puoluejohtajan tehtävän vaikeutta vivahteikkaasti.
Filosofian tohtorin Riku Keski-Rauskan kirjoittama teos tuo esiin, kuinka ystävyyssuhteet rikkoontuvat politiikassa, ristiriitaiset paineet vaikuttavat puheenjohtajan tekemiin ratkaisuihin ja olosuhteet pakottavat tekemään kannanottoja, joita ei muuten kannattaisi.
Samalla teos antaa Suomiselle merkityksen kokoomuksen historiassa. Hän oli puheenjohtaja, joka johdatti puolueen hallitukseen yli 20 vuoden tauon jälkeen.
Pitkä oppostiotaival johtui siitä, ettei kokoomus saanut ulkopolitiikalleen hyväksyntää Neuvostoliitolta.
Suominen jatkoi edeltäjänsä Harri Holkerin linjaa, jossa puolue pyrki vaikuttamaan Neuvostoliiton näkemyksiin puolueesta.
Sekä Holkeri että Suominen ajattelivat, että itänaapurin hyväksyntä oli edellytys valtaan ja hallitukseen pääsemiselle. Tämä siitäkin huolimatta, että he suhtautuivat nuivasti kommunismiin.
Hyväksynnän hakeminen Neuvostoliitosta oli puolueessa kipeä asia, jota osa kokoomuslaisista ei missään vaiheessa sietänyt.
Tämä oli Suomisen puheenjohtajakauden yksi kipukohta. Toinen kipukohta liittyi puolueen sisäiseen valtataisteluun.
Molemmat tapahtumaketjut kuvaavat, kuinka vaikeaa puolueen luotsaaminen on.
1) Kokoomuksen ajaminen hallituskelpoiseksi hajottaa puoluetta
Suomisen ajamalla hallituskelpoisuuden hakemisesta oli pitkät juuret. Suominen alkoi hakea puolueelle uutta ulkopoliittista linjaa, kun hän nousi kokoomusnuorten puheenjohtajaksi vuonna 1969.
Nuoret halusivat muuttaa kokoomusta siten, että puolue vaalisi ulkosuhteita jokaiseen ilmansuuntaan valtioiden ideologioista välittämättä.
Kokoomusnuoret juhlisti Suomisen johdolla myös Leninin 100-vuotisjuhlia, mikä oli yhtä aikaa ajankuva ja radikaalia kokoomuksessa.
Uuden linjan ajaminen tiivistyi puolueen sisälle muodostuneeseen remonttiryhmään, johon Suominen otti ensiaskeleet vuoden 1970 vaaleissa.
Kokoomuksen nuorista ehdokkaista koostunut löyhä yhteenliittymä pyrki esiintymään vaalitilaisuuksissa mahdollisimman paljon yhdessä.
Ryhmään kuuluivat Suomisen lisäksi muun muassa Jouni Mykkänen, Heikki S. von. Hertzen, Pertti Salolainen, Ilkka Viipola, Jaakko Kentala ja myöhemmin ryhmään liittynyt Juha Vikatmaa.
Ryhmän tarkoituksena oli saada puolue hyväksymään Paasikivi–Kekkosen ulkopoliittinen linja ja ajatus hyvinvointivaltiosta.
Ajattelun taustalla oli kysymys vallasta. Kokoomus ei pääsisi hallitukseen ilman, että se tunnustaisi yhteiskunnan realiteetit.
Yksi näistä tosiasioista oli se, että hallitukseen pääsemiseen vaaditaan Neuvostoliiton siunaus.
Ryhmä oli nokat vastakkain puolueen kekkosvastaisten edustajien kanssa. Vanhempi kokoomussukupolvi karsasti presidentti Urho Kekkosta varsinkin sen takia, että hän toimi sotasyyllisyysoikeudenkäyntien aikana oikeusministerinä.
Tätä pidettiin kokoomuksessa epäisänmaallisena toimintana.
Suominen löysi radikaalit ajatuksensa edestään, kun hänestä tuli puolueen puheenjohtaja vuonna 1979.
Vastustajia ilmaantui jo ennen puoluekokousta. Eduskuntaryhmän puheenjohtaja Pentti Sillantaus kosi ehdokkkaksi Päiviö Hetemäkeä, joka kieltäytyi myöhemmin kunniasta.
Suomisen vastustajat arvostelvat myös tapaa, jolla hänet valittiin johtoon. Puolueen väistyvä puheenjohtaja Harri Holkeri ilmoitti kuukautta ennen puoluekokousta kannattavansa Suomista.
Tässä ajassa vastustajat eivät löytäneet hänelle vastaehdokasta, ja Suominen valittiin ilman äänestystä puolueen johtoon.
Oma lisänsä toi se, ettei Suominen ollut tuossa vaiheessa kansanedustaja. Sillantaus vaati heti Suomisen valinnan jälkeen, että eduskuntaryhmälle oli siirrettävä entistä enemmän päätösvaltaa puolueessa.
Eduskuntaryhmän toisessa laidassa Suomista syytettiin oikeistosiiven hyysäämisestä. Kansanedustaja Eeva Kuuskoski-Vikatmaa ja ohjelmapäällikkö Weijo Pitkänen loikkasivatvuonna 1980 keskustaan.
Molemmat perustelivat loikkaamista puolueen kekkosvastaisuudella ja kokoomuksen oikeistolaistumisella.
Loikkaus tarkoitti myös sitä, että kaksi ystävyyssuhdetta meni poikki. Kuuskoski-Vikatmaa oli myös Suomisen tyttären kummi.
Suomisen puheenjohtajuuden alkuajat olivatkin hankalia, ja puolueen ja eduskuntaryhmän pitäminen yhtenäisenä oli vaikeaa. Ryhmän keskellä oli vaikeaa miellyttää molempia laitoja.
Puolueen sisäiset kuohut helpottivat vasta, kun vanhemman sukupolven kokoomuslaiset väistyivät tehtävistään.
2) Johtajaksi nouseminen vaati isänmurhan
Entisen puheenjohtajan Holkerin liian aktiivinen ote tuotti Suomiselle pääkipua pitkin puheenjohtajuutta. Holkeri antoi aktiivisesti lausuntoja mediassa ja kritisoi Suomista erilaisissa taustakeskusteluissa.
Samalla Holkeri juoksutti puoluetoimiston henkilökuntaa pakeillaan Suomen Pankissa, josta entisen puheenjohtajan kritiikki välittyi myös Suomiselle.
Asetelma oli hankala Suomiselle, sillä Holkeri oli kokoomuksen itseoikeutettu presidenttiehdokas. Puolue olikin riippuvainen Holkerista 1970-luvun alussa.
Inhimillinen puoli tarinassa oli se, että Holkeri ja Suominen olivat ystäviä keskenään. Holkeri oli antanut ratkaisevan tuen Suomiselle, kun tämä tavoitteli puolueen puheenjohtajuutta.
Ystävyys meni kuitenkin lopullisesti rikki eduskuntavaalien 1987 jälkeen
Ennen vaaleja Suominen, keskustan puheenjohtaja Paavo Väyrynen ja RKP:n Christoffer Taxell laativat elinkeinoelämän aloitteesta kassakaappisopimuksen, jossa he lupasivat muodostaa porvarihallituksen vaalien jälkeen, jos puolueet saavuttavat vaaleissa enemmistön eduskunnassa.
Tieto sopimuksesta kantautui Holkerille, joka tiettävästi kertoi sopimuksesta presidentti Mauno Koivistolle.
Koivisto raivostui sopimuksesta, koska hänet ohitettiin hallituksen muodostamisessa ja saatettiin “tosiasioiden eteen”.
Samalla Väyrysen nouseminen uuden hallituksen pääministeriksi olisi saattanut heikentää Koiviston mahdollisuuksia tulla valituksi uudelle kaudelle presidentiksi vuonna 1988.
Koivisto valitsi hallitustunnustelijaksi Holkerin, joka oli Koiviston entinen alainen Suomen Pankista. Holkerin tiedettiin suhtautuva kokoomuksen ja SDP:n yhteistyöhön myötämielisemmin kuin Suominen.
Holkerin valinta hallitustunnustelijaksi ja myöhemmin pääministeriksi tarkoitti Suomisen ylikävelyä. Asetelma nosti esille kysymyksen siitä, kuka johtaa kokoomusta.
Erityisen katkeralta tämä tuntui Suomisesta, koska hän oli hankkinut puolueelle suuren eduskuntavaalivoiton 1987. Hedelmän voitosta keräsi Holkeri, joka ei ollut vaalissa ehdolla.
Kaikki tämä pysyi julkisuudelta salassa, sillä istuva puheenjohtaja ei voinut lähteä haastamaan pääministeriä ja puolueen presidenttiehdokasta.
Yksi asia oli selvää: Holkerin ja Suomisen ystävyys meni lopullisesti poikki.
Suominen sai puolueensa johtajuuden takaisin vasta 1980-luvun lopussa, kun puoluetoimisto alkoi useita vuosia etuajassa masinoimaan keskustelua vuoden 1994 presidentinvaaliehdokkaasta.
Vaikean hallituskauden jälkeen puoluetoimisto teetti kokoomuslaisille kyselyn, jossa kysyttiin suosituinta ehdokasta seuraaviin presidentinvaaleihin.
Tulosten mukaan Suominen oli ylivoimainen suosikki ja Holkeri tuli kaukana takana. Tämä alleviivasi tiedettyä tosiasiaa, että Holkerin suosio oli laskussa.
Samalla se kertoi sen, ettei pääministerillä ollut enää puoluetoimiston tukea.
Suominen ei osannut peitellä tyytyväisyyttään puoluesihteeri Pekka Kivelälle kyselyn teettämisen jälkeisessä sovintokokouksessa, johon Suominen oli laittanut uudet Camel Boots -kengät.
– Näillä (kengillä) kävelee kenen yli tahansa.
Holkeri puolestaan pyrki välttämään kyselyn tulosten kommentointia medialle ja tässä yhteydessä hän sanoi tv-kameroille tutut sanat: “Minä juon nyt kahvia.”
Suominen jatkoi puolueen johtajana aina vuoteen 1991 asti.
Artikkelista voi keskustella 8.10.2020 kello 23 asti.