Puoli tusinaa kypäräpäistä henkilöä kuuntelee Puijon suurmäen hyppyrin nokalla tarkkaavaisena heille annettavia ohjeita ja kokeilee istumista muhkeissa donitseissa. Ensi näkemältä voisi luulla, että meneillään on jonkin yrityksen virkistyspäivä. Nyt vietetään kuitenkin rekrytointipäivää ja yrityksen sijaan asialla on Kelkkailuliitto. Se hakee tapahtumalla uusia jäseniä joukkueeseen, joka harjoittelee päätähtäimenään vuoden 2026 talviolympialaiset, jotka pidetään Milanossa ja Cortinassa.
Kelkkailuliiton ensimmäinen rekrytointitilaisuus pidettiin viikkoa aiemmin Pirkkalassa, missä halukkaat pääsivät kokeilemaan ohjaskelkan kyydissä olemista keinojäällä. Puijon suurmäen alastulorinteessä testataan alustavasti uusien kelkkailijakandidaattien rohkeutta. Oikeasti suomalaiskelkkailijoiden lajiharjoittelu tapahtuu Latvian Siguldassa, mutta sinne ei kannata lähteä, jos pelko hiipii puseroon rohkeustestissä.
– Kelkkailuradalla huippunopeus on jopa 140 km/h. Se on aika kova vauhti 120 senttiä leveässä jäärännissä. Kaarteessa laskijaan kohdistuu suunnilleen viiden g:n voima. Kyllä kelkkailussa kovaa päätä tarvitaan. Ensin pitää tajuta vauhti ja sitten, mitä siellä rännissä teet, Kelkkailuliiton puheenjohtaja Rein Esaul kuvailee.
– Kaava on sama kuin muissakin urheilulajeissa: toistoja, toistoja, toistoja. Mitä enemmän laskuja, sitä paremmaksi kehittyy. Ensimmäisillä laskuilla rata vain vilahtaa silmien ohi, eikä siinä ehdi havaita oikein mitään. Satojen toistojen jälkeen kaikki alkaa näkyä kuin hidastettuna ja kelkkailija näkee vaikkapa, kuka valmentaja seisoo missäkin kaarteessa,
"Kyllä nyt ollaan ihan tosissaan"
Ensimmäisenä rohkeustestiä pääsee suorittamaan 15-vuotias Onni Hynninen, jonka ilme näyttää hieman vakavalta. Hynnisellä on monipuolinen urheilutausta, joka on pitänyt sisällään koripalloa, jalkapalloa, pyöräilyä, laskettelua ja jääkiekkoa.
Päätit sitten vielä lisätä listalle myös kelkkailun?
– Joo. Kokeilen tätäkin ja tästä se lähtee. En usko, että tämä pelottaa.
Hetkeä myöhemmin Hynninen lähtee donitsin kyydissä liukuun ja katoaa kummun taakse. Muutamaa sekuntia myöhemmin hän ilmestyy näkyviin pienenä pisteenä mäkimontun pohjalla.
Seuraavaksi donitsiin istahtaa Erica Martelius, jolla on ringette-, jalkapallo- ja jääkiekkotausta.
– Tavoitteeni on, että minut nähdään olympialaisissa. Se vaatii varmasti kovaa duunia ja olen valmis siihen. Ehkä tässä lajissa toistoja tulee vähemmän, mutta oheisharjoitteita pitää sitten tehdä paljon. Tämä testi on varmaan aika läpihuutojuttu. En ole ainakaan vielä koskaan löytänyt itselleni tarpeeksi hurjaa paikkaa.
Laskun jälkeen Martelius kuvailee testiä jopa odottamaansa helpommaksi. Myös muut neljä naista tuntuvat olevan hurjapäitä luonnostaan. Serkukset Adeliina ja Karoliina Sällilä kuvailevat itseään adrenaliiniaddikteiksi. Ei siis ihme, että molemmat hihkuvat laskun jälkeen innoissaan.
– Nyt täytyisi vaan äkkiä päästä jo seuraavalle ”levelille”, jotta vauhti lisääntyisi, Adeliina Sällilä sanoo.
– Minua kiinnostavat vauhti- sekä kamppailulajit, jotka saavat adrenaliinin liikkeelle. Tähän asti hurjin kokemukseni on ollut koskenlasku lasten kumiveneellä. Silloin mentiin ympäri ämpäri ja välillä veden alla. Kun sieltä pääsi ylös, oli ihan voittaja fiilis.
Nyt aiot ryhtyä Suomen kansan kelkkailutoivoksi?
– Kyllähän tavoitteen pitää olla korkealla. Nyt on huuma, joka toivottavasti kestää.
Sällilät olivat tutustumassa kelkkailuun jo Pirkkalassa pidetyssä tapahtumassa.
– Kaveri lähetti minulle esitteen tästä. Siinä oikeastaan edellytettiin ainoastaan, että täytyy pitää vauhtilajeista ja olla tietyn ikäinen. Onneksi lähdimme kokeilemaan. Olemme tosi innoissamme. Olen valmis tavoittelemaan ihan olympiapaikkaa, mutta sinne on tietysti monta välisteppiä. Mennään eteenpäin tavoite kerrallaan ja sitä kohti. En ole aiemmin kilpaillut missään korkealla tasolla, mutta urheilusta ja vauhdista olen aina tykännyt. Se on varmaan hyvä pohja tälle, Karoliina Sällilä sanoo.
Aino Mäenpää ja Anni Valkeinen puolestaan ”hyppäsivät kelkkaan” vasta Pirkkalassa pidetyn esittelytilaisuuden jälkeen.
– Olen harrastanut ratsastusta ja monia palloilulajeja. Näin Pirkkalassa pidetystä tilaisuudesta jutun Helsingin Sanomissa ja huomasin, että siinä sanottiin rekrytoinnin vielä jatkuvan. Pistin sitten sähköpostia suoraan Kelkkailuliitolle ja kysyin, onnistuuko mukaantulo vielä. Talviolympialaisten aikaan olen seurannut kelkkailua sivusilmällä, mutta en ole sen tarkemmin perehtynyt lajiin. Pidin tätä ensin vähän sellaisena heittäytymisenä. Nyt kun olen ajatellut asiaa hieman lisää, niin olen täysillä mukana, Anni Valkeinen sanoo.
Aino Mäenpääkomppaa vieressä:
– Kyllä nyt ollaan ihan tosissaan, kun tänne lähdettiin. Eilen vähän katseltiin videoita kelkkailusta.
Maajoukkuevalmentaja Jani Tilvis muistuttaa innostunutta joukkiota siitä, että vaikka varsinainen kelkkailurata on hyppyrimäen alastulorinnettä loivempi, siellä vauhti kasvaa vielä reilusti suuremmaksi ja lasku kestää huomattavasti pidempään.
– Olin positiivisesti yllättynyt siitä, kuinka helposti kaikki laskivat tämän mäen. Jokaisen, joka haluaa harrastaa ohjaskelkkailua, piti selvittää tämä mäki, ja sen he tekivät. Tämä vastasi nyt suunnilleen lasten mäkeä kotiradallamme Siguldassa. Siitä on aika iso matka junioristarttiin ja siitä vielä pitkä matka naisten starttipaikalle. Sieltä kivutaan edelleen ylöspäin miesten starttipaikalle, Tilvis vertailee.
Kahtena edellistalvena Puijon maisemissa harjoittelivat Mika Kojonkosken johdolla kiinalaiset tyhjästä lajin aloittaneet mäkihyppääjät. Nyt paikalla piipahti vastaavan tyyppisen projektin tiimoilta piskuinen suomalainen lajiliitto.
– Kiinalaisilla on ehkä enemmän rahaa, mutta meillä on vastaavasti suomalaista sisua enemmän. Kyllä tämä tästä hoituu, Tilvis tuumii hymyillen.
Nopeus oli kovimmillaan 106 km/h
Myös toimittajalle tarjotaan Puijolla mahdollisuutta donitsissa suoritettavaan rohkeustestiin. Allekirjoittaneen rahkeet eivät kuitenkaan moiseen riitä. Sen sijaan kuvaajana toimiva Toni Pitkänen ”tarttuu syöttiin” ja kuvailee kokemusta aika hurjaksi. Hänen urheilukellonsa mukaan nopeus oli kovimmillaan 106 km/h ja sydänkin hetken pysähtyneenä…
Kun oikeat kelkkailijakandidaatit kuulevat pääsevänsä laskemaan heti perään vielä toisenkin laskun, ilmestyy pieni hymynkare myös aiemmin vakavailmeisen Onni Hynnisen kasvoille.
– Ensimmäinen alastulo meni aika nopeasti ja kyllä se tuntui hyvältä. Olen tässä hommassa ihan vakavissani. En tullut kokeilemaan tätä pelkän hauskuuden takia.
Onko sinussa enemmän jäämiestä vai yllytyshullua?
– Ehkä minä jäämies olen. Ei tuossa ainakaan äsken juurikaan pelottanut. Vauhti minua kelkkailussa eniten kiehtoo. Olen jonkin verran seurannut lajia aiemmin.
Aiemmin pidetyssä Pirkkalan testitilaisuudessa mukana oli Hynnisen lisäksi myös kaksi muuta potentiaalista mieskelkkailijaa, mutta he eivät päässeet Puijolle mukaan. Kelkkailuliiton puheenjohtaja Rein Esaul pitää nyt aloittaville mieskelkkailijoille realistisimpana mahdollisuutena olympialaisiin parikelkkailua Tristan Jeskasen parina.
Yhdysvalloissa syntyneellä Jeskasella on kaksoiskansalaisuus ja synnyinmaansa joukkueessa hän ylsi 2014 nuorten MM-hopealle. Viime vuodet hän on edustanut Suomea ja kiertänyt maailmancupia yltäen pisteille kautta aikojen ensimmäisenä suomalaisena. Jeskanen tavoittelee olympiapaikkaa jo Pekingistä.
– Tristan on tehnyt todella hyvää työtä. Yksin on kelkkailussa kuitenkin todella hankala hoitaa asioita ja päästä eteenpäin. Nämä rekrytointilaisuudet eivät ole mikään mediatemppu, vaan etsimme uusia urheilijoita tosissamme, Esaul sanoo.
– Päätähtäimemme on 2026 olympialaisissa. Sinne otetaan lajeittain maailmancupin 40 parasta urheilijaa, mutta yhdestä maasta heitä voi olla korkeintaan kolme. Sen vuoksi meidän projektimme on ihan realismia. Rekrytoinnissa ikähaitariksi asetettiin 15–28 vuotta. Ikä ei ole tässä lajissa kuitenkaan aivan niin kriittinen tekijä kuin monessa muussa. Miehissä MM-huipulla on 40-vuotiaita kelkkailijoitakin.
Suomalaiskelkkailijaa ei ole vielä koskaan nähty olympialaisissa
Kirkkonummella asuva Esaul ei itse lähtenyt Puijolle seuraamaan uusien kelkkailukandidaattien rohkeustestiä. Hän kommentoi rekrytointiprojektia Yle Urheilulle pääkaupunkiseudulla, sillä hän välttelee vielä pitkiä automatkoja. Esaul loukkasi viime keväänä selkänsä kaaduttuaan motocrossissa. Hänen roolinsa suomalaisen ohjaskelkkailun nostotalkoissa vaikuttaa kuitenkin ilmeisen merkittävältä.
Virossa syntynyt Esaul kilpaili itse ohjaskelkkailussa 70- ja 80-lukujen taitteessa. Perheen perustaminen vei kuitenkin voiton kelkkailusta ja kilpauransa jälkeen hän toimi muun muassa Virossa nuorten yleisurheilussa päävalmentajana. Muutettuaan perheineen Suomeen 90-luvun alussa häntä houkuteltiin rattikelkkailun puolelle, mutta esteeksi nousivat lajin suuret kustannukset. Nykyiseen rooliinsa hän ajautui puoliksi sattumalta.
– Olin kolme vuotta sitten käymässä Virossa ja siellä entinen parikelkkailuparini ehdotti, että lähtisimme katsomaan samaan aikaan Latviassa pidettyä maailmancupin osakilpailua. Innostuin ehdotuksesta heti ja itse kisapaikalla tuli koko ajan vastaan paljon tuttuja, vaikka olin ollut kuvioista pois suunnilleen 30 vuotta. Yksi heistä oli kansainvälisen Kelkkailuliiton pääsihteeri Einars Fogelis. Hän ehdotti minulle, että pistäkääpä Suomen kelkkailu nousuun.
– Kotiin palattuani aloin selvittää Suomen Kelkkailuliiton historiaa ja muita asioita ja siitä tämä lähti. Samoihin aikoihin myös Tristan Jeskanen oli alkanut edustaa Suomea ja pärjäsi maailmalla.
"Yksi kelkka maksaa noin 1700–2500 euroa"
Ensimmäinen leiri oikealla radalla tuoreilla suomalaiskelkkailijoilla on edessä jo lokakuun viimeisenä viikonloppuna Latviassa. Samaan paikkaan on suunniteltu leirit myös ensi joulu-, tammi- sekä maaliskuulle.
– Tuskinpa näistä uusista urheilijoistamme kukaan on nähnyt aiemmin kelkkarataa paikan päältä. Ensimmäinen leirimme Latviassa on erittäin hyvä myös siksi, että paikalla ovat Latvian sekä Saksan maajoukkueet ja itävaltalaisia kelkkailijoita. Nyt päästään heti näkemään, millaista maailman parhaiden kelkkailijoiden toiminta on. Saamme latvialaisilta paljon apua, eli apu tulee ihan maailman huipulta. Uskon vahvasti, että joku näistä uusista urheilijoistamme pystyy kolmen vuoden päästä laskemaan maailmancupin pisteille, Esaul visioi.
Tähän mennessä suomalaiskelkkailijaa ei ole nähty olympialaisissa vielä koskaan. Lajin puuhamiehet kuitenkin vakuuttavat useaan otteeseen, että olympiaunelma on mahdollista toteuttaa viiden vuoden harjoittelulla. Esaulin mukaan suomalaisten urheilijoista ja valmentajista koostuvan noin kymmenhenkisen joukkueen harjoittelun mahdollistava kausibudjetti pyörii 50 000 euron suuruusluokassa.
– Yksi kelkka maksaa noin 1700–2500 euroa ja haalari, kypärä ja hanskat noin 600 euroa. Esimerkiksi nyt lisäkustannuksia tulee noin kymmenen henkilön koronatesteistä, jotka maksavat 160 euroa kappale. Samalla rahalla pystyisimme järjestämään jo yhden viikonlopun leirin Latviassa.
Raha on myös yksinkertainen syy siihen, miksi rattikelkkailu ei kuulu kelkkailuliiton lajirepertuaariin. Esaulin mukaan kun yksi rattikelkka maksaa edellä mainitun kausibudjetin verran. Aika näyttää, kuinka sympaattiselta vaikuttava ohjaskelkkailuprojekti etenee.
– Yritämme parhaillaan kartoittaa Suomesta sopivaa jäähallia, missä pääsisimme tekemään starttiharjoituksia, Esaul sanoo.
Lue myös:
Suomalaista talviurheiluhistoriaa - avauspisteet kelkkailun maailmancupista
Jeskanen teki suomalaista kelkkailuhistoriaa Lake Placidissa