Yhdysvaltojen presidentinvaalien kansakuntaa jakava ja repivä sävy on huomattu Suomessakin. On poliittisesti paljonpuhuvaa, ettei maailman ainoan supervallan presidenttiä osata valita ilman, että ehdokkaiden mikrofonit joudutaan vaalipaneeleissa mykistämään. Ero edellisen presidentin, Barack Obaman, kansakuntaa kokoaviin kausiin on valtava.
Mutta poliittinen karnevaali ei ole pelkästään Yhdysvaltojen ongelma. Suomikin on on siirtymässä poliittisen riitelyn kulttuuriin, ja tahti vain kiihtyy. Asiapolitiikka jää poteroituneen identiteettipolitiikan varjoon.
Donald Trump tuli politiikkaan sen ulkopuolelta. Hänen yhdistelmänsä räyhäkästä populismia ja hyökkäävää retoriikkaa osui oikeaan aikaan. Kansa antoi protestiäänensä ja mandaattinsa täysin ennennäkemättömälle presidentille.
Trumpin tavaramerkiksi on neljässä vuodessa muodostunut poikkeuksellisen runsaat epäkohteliaat hyökkäykset Twitterissä, milloin mitäkin tahoa kohtaan.
Olisi liioittelua sanoa, että syvällisten älykköjen aika on ohi, mutta laaja-alainen ajattelu on eittämättä kriisissä. Suuri yleisö kuluttaa mediaa entistä pienempinä annoksina. Elinikäisen omistautumisen ja poikkitieteellisen sivistyksen ovat korvanneet kokemusasiantuntijat, jotka paketoivat mielipiteitään algoritmeja kosiskelevien iskulauseiden muotoon.
Monimutkaistuvassa maailmassa ja koko ajan epävarmemmaksi käyvään tulevaisuuteen varautuessa on tärkeää, että päätöksiä tehdään parhaan tiedon valossa. Ei riitä, että poliittisen kompromissin lopputulos näyttää hyvältä tviitissä.
Koronavirus on ollut erinomainen stressitesti poliittisen päätöksentekomme nykytilasta Suomessa. Yhteiskunnallinen poikkeustila tuli yllättäen ja pyytämättä, eikä kukaan tiedä, kuinka pitkään tämä jatkuu.
Epävarmuus on epämiellyttävä tosiasia, jonka kanssa joudumme elämään.
Tulemme myös vääjäämättä kohtaamaan odottamattomia kriisejä jatkossakin. Yhdysvaltalaisen konsulttiyhtiön McKinsey’s & Companyn mukaan arvaamattomia, yli kuukauden kestäviä markkinahäiriöitä tulee nykyisin alle neljän vuoden välein, lyhytkestoisempia vielä useammin. Tämä epävarmuus on epämiellyttävä tosiasia, jonka kanssa joudumme elämään.
On turhan aikaista arvioida, mitkä toimenpiteet virusta vastaan olivat hyviä ja mitkä huonoja, tai ottaa kantaa siihen, missä kriisi on hoidettu parhaiten.
Vielä puoli vuotta sitten tutkijaverkosto niputti Suomen ja Ruotsin samaan ongelmamaiden kerhoon samalla, kun se arvioi esimerkiksi Espanjan ja Ranskan olevan viruksen torjunnassa jo voiton puolella.
Nyt tiedämme, ettei ennustus osunut maaliinsa.
Tieto, tutkittukin sellainen, on aina lopulta kyseenalaista. Kun samalla tunnustetaan, ettei maailmassa mikään ole suojattu politiikalta, joudumme esittämään itsellemme perusteellisen kysymyksen. Mihin voimme luottaa? Minkä varassa voimme tehdä päätöksiä?
Viime kuukausina tutkimuslaitokset, asiantuntijajärjestöt ja yksittäiset tutkijat ovat kertoneet erilaisia visioita viruspandemian hoitamisesta. Yhteen ovat ottaneet julkisesti jopa pääministeri Sanna Marin sekä THL:n pääjohtaja Markku Tervahauta.
Poliittisia päätöksiä joudutaan aina tekemään enemmän tai vähemmän vajavaisella tiedolla.
Maski- ja matkustussuositukset muuttuvat, eikä alueellisista rajoituksista ole helppo pysyä perässä. Informaatiotulvan ja vastakkaisten näkemysten ristitulessa on ymmärrettävää, että helppoon pakettiin puettu kiteytys houkuttelee.
On selvää, että poliittisia päätöksiä joudutaan aina tekemään enemmän tai vähemmän vajavaisella tiedolla. Ja mitä suurempi mullistus, sen nopeampia päätöksiä tarvitaan.
Ei siis ole kansakunnan kriisinsietokyvyn kannalta yhdentekevää, minkälainen poliittisen keskustelun ja päätöksenteon kulttuuri meillä vallitsee. Voimakas identiteettipolitiikka - jako meihin ja niihin - ei ole Suomen tai suomalaisten etu. Etenkään kriisitilanteessa ei vastakkainasetteluja tule yhteiskunnassa luoda. Eikä toki muutoinkaan. Aggressiivinen poliittinen keskustelu vie yhteiskunnan henkistä ilmapiiriä väärään suuntaan. On koottava, ei hajotettava.
En kuitenkaan ole valmis luopumaan toivosta, vaikka tilanne nyt näyttääkin synkältä. Yhdistyneen kuningaskunnan toisen maailmansodan aikaista pääministeriä Winston Churchillia vapaasti siteeraten: ei pidä antaa hyvän kriisin mennä hukkaan.
Yhteisellä uhkalla on tapana yhdistää kansakuntaa. En usko, että tämä virus olisi vahvempi kuin suomalaisten yhtenäisyys.
Kuten aina, laitan toivoni nuoriin. Vuonna 2017 tutkimme suomalaisnuorten näkemyksiä turvallisuudesta. Tutkimuksen lopputuloksen voisi tiivistää muutamaan lauseeseen. Ensinnäkin nuoret ajattelevat, että jos olemme yhtenäisiä, tulee ulkopuolelta mitä tahansa, sen kanssa kyllä pärjätään. Toisaalta he ajattelevat myös, että jos olemme eripurainen maa, on silloin ulkoistenkin uhkien vaikuttavuus isompi.
Jälkipolvemme eivät enää puhu talvisodan hengestä, vaan koronakriisin hengestä.
Suomen yhtenäisyys ei ole pelkästään poliitikkojen vastuulla. Meillä jokaisella on oma osamme siinä, kuinka yhteneväinen kansakuntamme on. Suomi on selvinnyt monesta, ja uskon että se selviää tästäkin. Voi jopa olla, että meidän jälkipolvemme eivät enää puhu talvisodan hengestä, vaan koronakriisin hengestä.
Edelliset presidentinvaalit Yhdysvalloissa käytiin vain neljä vuotta sitten. Silloin väistyvä ensimmäinen nainen, Michelle Obama, lausui rohkaisevat sanat: “When they go low, we go high”. Tämä pätee Suomessakin. Olemme jatkossa entistäkin vahvempia vain, jos kansakuntana olemme yhtenäisiä.
Jarno Limnéll
Kirjoittaja on kyberturvallisuuden työelämäprofessori Aalto-yliopistossa.
Aiheesta voi keskustella 29.10. klo 23.00 asti.