Suomessa on paljon koulukiusattuja, jos mediaan on uskominen. Joka viikko joku tunnettu suomalainen kertoo kärsineensä koulukiusaamisesta. Paljon harvemmin joku tunnettu suomalainen kertoo, että oli itse koulukiusaaja.
Tämä on yllättävää, sillä omien muistikuvieni mukaan kiusaajia oli aina paljon enemmän kuin kiusattuja. Yhtä ainoaa koululaista kiusasi tyypillisesti vähintään puolisen tusinaa kiusaajaa.
Ehkä meidän kaikkien pitäisi muistella tarkemmin, mitä omina kouluvuosina tuli tehtyä.
Olen useasti pohtinut, olinko koulukiusattu vai olinko koulukiusaaja.
Oliko se kiusaamista, kun eräs tyttö aina näköetäisyydelle päästyään kiljahti minulle Pekka Töpöhäntä! Siis Pekka Töpöhäntä.
Se tuntui epämiellyttävältä. Olin ja olen Pekka, mutta sukunimeni ei silloinkaan ollut Töpöhäntä. Olin varma, että töpöhäntä-sanalla hän halusi pilkata sukupuolielimeni kokoa, vaikka tiesinkin, että hän ei ollut koskaan nähnyt sitä.
Kyllä se oli kiusaamista.
Eräs poika taas huusi aina minut nähdessään Pedro! Olin nimittäin muita tummempi. Sen vuoksi minua kutsuttiin joskus myös smuguksi, joka oli halventava nimitys mustalaisille, eli kuten nykyään sanotaan, romaneille.
Kyllä se oli kiusaamista.
Sananiekkana harjoitin henkistä väkivaltaa.
Kovin vähäisiä olivat kuitenkin nämä kokemukseni kiusattuna olemisesta, kun niitä vertaa kokemuksiini kiusaajana.
Pari vuotta sitten olin kotiseutuni entisten nuorten tapaamisessa. Pissahätäinen mies ilmoitti minulle kusilaarin ääressä, että olin teininä kiusannut häntä kutsumalla häntä Paskaksi.
Pitää paikkansa. Kyllä kutsuin. En nimittäin koskaan ollut kuullut hänen sanovan mitään muuta kuin paska, minkä vuoksi todellakin kutsuin häntä nimellä Paska, isolla P:llä.
Loogista ja kenties ymmärrettävää, mutta ei hyväksyttävää.
Kyllä minä olin kiusaaja.
Olin koulupoikana jonkinlainen sananiekka ja lisäksi pitkäkasvuinen, joten minun ei koskaan tarvinnut vetää ketään turpiin. Riitti, että uhkasin turpiin vetämisellä.
Tietysti myös se oli kiusaamista.
Sananiekkana harjoitin henkistä väkivaltaa. Luokallani oli oppilas, jonka sukunimi oli Tani. Oli taatusti kiusaamista, kun hölötin, että hammas-tani kolottaa tai että penaalis-tani puuttuu kynä.
Luulin, että se oli nokkelaa ja harmitonta. No ei ollut.
Myöhemmin aikuisvuosina kysyin Merjalta luokkakokouksessa, että kai hän ymmärsi, että minä ja muutkin kiusasimme häntä siksi, että hän oli niin kaunis, niin muodokas, niin aikuinen ja niin tavoittamaton.
Kiusasin myös tyttöjä.
Merjalla oli kauniit kasvot ja muita varhemmin kehittyneet muodot.
Arvaatte varmaan loput. Me kolmetoistavuotiaat räkänokat häärimme väsymättä hänen ympärillään.
Merjalla oli tummia teini-ikäisesti rasvoittuneita hiuksia.
Tyhmä kun olin, sutkautin sellaisenkin tyhmyyden kuin että nopein tapa valmistaa popcornia on ärsyttää Merjaa ja kaataa maissinjyviä hänen hiuksiinsa. Tämän niin sanotun huumorin niin sanottu vitsi oli siis se, että Merja polttaisi päreensä niin että maissinjyvät alkaisivat rasvaisissa hiuksissa poksahdella kuin kuumassa öljytyssä kattilassa.
Se jos mikä oli kiusaamista. Pahanlaatuista ja anteeksiantamatonta.
Myöhemmin aikuisvuosina kysyin Merjalta luokkakokouksessa, että kai hän ymmärsi, että minä ja muutkin kiusasimme häntä siksi, että hän oli niin kaunis, niin muodokas, niin aikuinen ja niin tavoittamaton.
Ei. Hän ei ollut tehnyt sellaista tulkintaa. Hän oli kaikki koulupäivien jälkeiset vuodet ajatellut, että häntä kiusattiin, koska hän oli köyhästä työläisperheestä. Toisin kuin me kiusaajat, jotka olimme johtajien, opettajien, arkkitehtien, professorien ja lääkärien poikia.
Hävetkäämme.
Kun koko yhteisö kiusaa, kukaan ei leimaudu kiusaajaksi.
Lukiossa meillä oli mahtava luokka, jossa oli mahtava yhteishenki. Olimme niin mahtavia, että otimme kaikki mukaan mahtaviin tempauksiimme. Tai niin me ydinporukkaan kuuluneet mahtavasti kuvittelimme.
Ne, jotka olivat tulleet meidän mahtavalle lukioluokallemme jostakin kaukaa, muualta kuin meidän omasta mahtavasta pikku lähiöstämme, olivat todennäköisesti eri mieltä.
Emme me heitä oikeasti ottaneet mukaan, emmekä antaneet heille edes mitään todellista mahdollisuutta tulla mukaan.
Se oli kaikkein kavalinta kiusaamista. Kun koko yhteisö kiusaa, kukaan ei leimaudu kiusaajaksi. Ei tietenkään, koska jokainen kiusaajahan on täydellisen normaali ihminen
Pekka Seppänen
Kolumnin kirjoittaja on entinen koululainen.
Lue myös
Mona Mannevuon kolumni: Epävirallinen koulukulttuuri jää tutkan alle
Susi Nousiaisen kolumni: Keneen nuori voi luottaa, jos “turvallisetkin” aikuiset satuttavat?
Tommi Kinnusen kolumni: Miten varmistetaan oikeus turvalliseen kouluympäristöön?
Koulukiusaamisesta voi keskustella 10.11. klo 23.00 saakka.