Askeleita, korkokenkien kopinaa, naurua ja viheltelyä. Väitetään, että Kotkan Meriniemessä kummittelee.
Yli 120-vuotias Meriniemen huvila seisoo komeana merenrannalla vierasvenesatamassa. Talo valmistui 1898 Gutzeitin Kotkansaaren tehtaanjohtajan Alexander Gullichsenin työsuhdeasunnoksi. Hän asui perheineen Meriniemessä vuoteen 1917 saakka.
Sen jälkeenkin rakennuksessa ovat asuneet tehtaanjohtajat perheineen vuoteen 1962 saakka, jolloin Enso Gutzeit luopui omistuksesta. Tämän jälkeen siellä on pitänyt kotiaan Kotkan Pursiseura. Seuran oman toiminnan lisäksi Meriniemessä on ollut ravintolatoimintaa kymmeniä vuosia.
Etenkin yläkerrassa on vuosien varrella tapahtunut selittämättömiä asioita. Tarinat kertovat, että taloon viimeiseksi jääneitä ravintolan työntekijöitä on jäänyt ovien taa, tavarat ovat vaihtaneet paikkaa ja tyhjässä juhlasalissa on nähty liikkuvan hahmoja.
– Aina joku mainitsee nähneensä ulkoa käsin, kuinka salissa liikkuu hahmo. Samoin kerrotaan, että on kuulunut kolinaa tai kikatusta epämääräisestä suunnasta, kertoo Kotkan pursiseuran kommodori Ari Pulkkinen.
Kummituksiin ja kuolleisiin liittyvät jutut ovat yksi harvoja kansanuskomuksiiin liittyviä perinteitä, jotka ovat säilyneet. Toisin on käynyt tontuille, haltijoille ja vetehisille, jotka ovat puheista kadonneet.
– Monet uskomusolennot ovat kadonneet arkiston syövereihin. Usko vainajiin ja olentoihin sen sijaan elää vahvasti, sanoo arkistotutkija Pasi Klemettinen Suomalaisen Kirjallisuuden Seurasta.
Klemettisen kanssa samoilla linjoilla on suomalaisten aaveiden sielunmaisemasta kirjan kirjoittanut teologi Antti Salo. Hän pitää kummitusjuttujen elinvoimaisuutta ihmeellisenä, sillä kirkko on kitkenyt hyvin tarkkaan pois virallisesta uskonopista poikkeavaa harhaoppisuutta.
– Uskonnot ovat puolittaneet maailmankuvan luonnontieteelliseen maailmaan ja henkimaailmaan. Kirkko hallinnoi henkimaailmaa, mutta raja vuotaa kummitusten kohdalla. Osalla ihmisistä ne kuuluvat omaan maailmankuvaan, selittää aiheeseen perehtynyt kirjailija Antti Salo.
Tarinoita lainataan paikasta toiseen
Oudot ja selittämättömät asiat saavat jutut kulkemaan. Erityisesti kuuluisiin paikkoihin ja rakennuksiin liittyy romantisoituja kummituksia, jotka kummittelevat niissä vuosikymmenistä tai vuosisadoista toiseen. Kummituksiin liittyy usein dramaattinen tarina tai kohtalo.
Esimerkiksi Imatran Valtionhotellissa kerrotaan tarinaa venäläisen upseerin vaimosta. Tuore aviopari oli yöpynyt yhdessä hotellissa, mutta vuotta myöhemmin vaimo palasi hotelliin yksin. Onni oli päättynyt miehen petettyä häntä. Nainen kirjoitti miehelleen kirjeen ja heittäytyi Imatrankosken kuohuihin. Kirje unohtui palvelijan taskuun, eikä koskaan päätynyt miehelle. Tämän vuoksi naisen kerrotaan edelleen liikuskelevan hotellissa.
– Usein vanhoissa perinteissä tarinoissa oli joku moraalinen sanoma. Niissä on tapahtunut joku rikos tai vääryys, jonka vuoksi vainaja jää kummittelemaan, selittää arkistotutkija Pasi Klemettinen.
Tapahtumat ovat synnyttäneet ihmisten keskuudessa tarinaperinnettä, jota on myös lainattu paikasta toiseen.
– Näitä valkoisia rouviahan on melkein joka kartanossa, tokaisee Klemettinen.
Maailman levinnein kummitustarina kertoo katoavasta liftaajasta. Siinä autolla tai vanhemmissa tarinoissa hevoskärryllä matkustavat poimivat kyytiin liftarin, joka myöhemmin katoaa jälkiä jättämättä ja yleensä liikkuvasta kulkuneuvosta.
Tässä kyseessä on universaali kaupunkitarina.
Paikalliset kertomukset ovat voimakkaampia. Meriniemessä yksi tarina kertoo portaista, jotka eivät johda minnekään. Portaille on olemassa kuitenkin ihan järkiperäinen selitys.
– Se on ihan tosi, että sellaiset portaat ovat olemassa. Kerrosten välillä oli nimittäin piianportaikko, jonka kautta toimitettiin tarjoilut keittiöstä yläkertaan. Keittiössä tehtyjen remonttien yhteydessä portaiden alaosa on purettu. Yläkerrassa on oven takana tosiaan portaat, jotka eivät vie enää minnekään, kertoo Kotkan pursiseuran kunniakommodori Kai Holmberg.
Antti Salon kesällä julkaistu kirja Mikä täällä kummittelee - Suomalaisen aaveen sielunmaisema esittelee kymmenittäin Suomen kummittelutapauksia. Kirjaan päätyi useita tarinoita Kymenlaaksosta, koska seudulla on paljon kartanoita. Kartanoiden tarinoissa vaeltelee usein valkea tai harmaa rouva.
Esimerkiksi Anjalan hautausmaalla kummitteleva Matilda Wrede, Mustilan kartanon Musta eversti tai Valkealan kartanon neito.
– Kirjaa kirjoittaessani huomasin, että Kymenlaaksossa on paljon kiehtovia tapauksia. Ne ovat persoonallisia kummituksia ja niissä on jännät tarinat taustalla, perustelee Salo tekemiään valintoja.
Arvokasta kansanperinnettä
Erityisesti pirutarinoita ja räyhähenkiä tutkinut Pasi Klemettinen pitää arvokkaana, että perinnettä on kerätty talteen.
– Vaikka ne ovat ihmisten suusta suuhun kertomia tarinoita, eikä voi sanoa niiden kertovan historiasta kovinkaan paljon, mutta ne ovat silti arvokasta tietoa, sanoo Pasi Klemettinen
Kummitustarinoilla on haettu jännitystä, mutta myös yritetty selittää kummallisia tapahtumia. Pelottelulla on huojennettu aikanaan myös pelkoa esimerkiksi kuolemaan liittyen. Toisaalta ne ovat olleet myös ajanvietettä, mitä ne ovat edelleen.
– Vaikka me näemme kauhuelokuvia, joissa mässäillään loputtomasti hienoilla efekteillä, niin kyllä se on vaikuttavaa, kun ihminen kertoo toiselle illan hämärtyessä nähneensä päättömän hahmon jossain, jatkaa Klemettinen.
Miksi kummitustarinat ovat säilyneet elossa?
– Kummituksissa on tietty arvoituksellisuus. Kutkuttava ajatus siitä, että voisivatko ne sittenkin olla totta. Se on kiehtovaa, arvelee kirjailija Antti Salo.
Sokkeloinen talo tarjoaa hyvät puitteet kummitukselle
Havainnot kummituksista ovat pysyneet maailmanlaajuisesti hyvin samanlaisina jopa tuhansien vuosien ajan. Yleensä tarinat muuttuvat, mutta kummitustarinat pysyvät.
– En minä ole enää ollenkaan varma onko aaveita olemassa vai ei. Olisi hassua mitätöidä kaikki ne tuhannet kirjatut havainnot, pohtii Antti Salo.
Paljon Meriniemen huvilassa aikaansa viettänyt kunniakommodori Kai Holmberg sanoo olevansa tosikko, joka ei usko kummituksiin. Kikatuksille ja kolahduksille löytyy kyllä järjellinen selitys.
– Rakennuksessa on monia kerrostumia ja laajennuksia eri vuosikymmeniltä. Kyllä niihin koloihin ääntä mahtuu. Vanha hirsitalo heilahtelee, natisee ja antaa omia ääniä. Talon huipulla on seuran viiri, joka piiskaa kumisevaa kattoa, hän selittää.
Meriniemen hahmo ei ilmeisesti ole kovin aktiivinen. Iso ja sokkeloinen talo antaa sille kuitenkin hyvät puitteet. Pursiseuran kommodori Ari Pulkkinen ei ole kuullut kikatuksia eikä nähnyt hahmoja Meriniemessä. Jäisikö hän yksin yöksi taloon?
– Voi hyvin kuvitella, että jos täällä liikkuu yksin ja jostain kuuluu kolahdus, niin se herättää kyllä mielikuvituksen. Harvemmin täällä tulee oltua yksin tai varsinkaan pimeällä. Yksin yöksi jääminen olisi aika jännää. En ehkä tulisi...
Kummituksia työnsä puolesta tutkinut Klemettinen ei itse ole koskaan nähnyt aaveita.
– Haluaisin kyllä kovasti. Kun on käyttänyt niin paljon aikaa niiden tutkimiseen, niin olisihan se mielenkiintoista kohdata kummitus. Pirua sen sijaan en välittäisi tavata, myhäilee arkistotutkija Pasi Klemettinen Suomalaisen Kirjallisuuden Seurasta.
Tiedätkö hyvän kummitusjutun? Kerro se alle!