Käsitys sotarikollisista ja sotarikoksista muuttui 75 vuotta sitten, kun joukko johtavia natseja astui oikeuden eteen Nürnbergissä Saksassa.
Sodan voittajien yhteisesti perustama tuomioistuin ja oikeudenkäynti tuomitsi ensimmäistä kertaa sotarikoksiin syyllistyneitä johtajia. Myös käsitys yksittäisten ihmisten vastuusta valtion nimissä tehtyihin rikoksiin vahvistui.
Tuomioistuimen peruskirjassa jaettiin rikokset rikoksiin rauhaa vastaan, sotarikoksiin ja rikoksiin ihmisyyttä vastaan.
Sotarikokset oli perinteinen kategoria, joka oli jo monien valtioiden rikoslaeissa. Kaksi muuta syytekohtaa olivat kuitenkin uusia. Rikokset ihmisyyttä vastaan koskivat siviileihin kohdistuneita hirmutekoja. Rikos rauhaa vastaan oli hyökkäyssota.
Nürnbergin oikeudenkäynti oli tärkeä etappi sodissa rikoksia tehneiden saamisessa tuomituksi, mutta kansainvälisen oikeuden professori Martti Koskenniemi pitää liian mahtipontisena luonnehdintaa, että se olisi aloittanut uuden aikakauden kansainvälisessä oikeudessa.
Vaikka moni asia toteutui ensimmäistä kertaa, Nürnbergin ajatukset eivät olleet uusia.
24 johtavaa natsia syytettynä
Nürnbergin oikeudekäynnit alkoivat 20.11.1945, jolloin tuomiolle joutui 21 korkea-arvoista natsia, muun muassa Luftwaffen komentaja Hermann Göring, Hitlerin varamies, natsipuolueen johtaja Rudolf Hess, ulkoministeri Joachim von Ribbentrop ja natsien pääarkkitehti Albert Speer.
11 tuomittiin kuolemaan ja tuomitut hirtettiin 16.10.1946. Kolme vapautettiin, kolme tuomittiin elinkautiseen vankeuteen ja neljä 10–20 vuoden vankeuteen.
Alun perin syytettyjä oli 24. Poissaolevana syytettiin Adolf Hitlerin seuraajakseen nimittämää Martin Bormannia, jonka arveltiin joko kuolleen tai paenneen. Häntä ei koskaan löydetty elävänä ja vuonna 1973 hänet julistettiin kuolleeksi Berliinistä löytyneiden luiden perusteella.
Ammattiliitot murskanneen Työrintaman johtaja Robert Ley teki itsemurhan ennen kuin oikeudenkäynti alkoi. Natsi-Saksalle aseita valmistanut ja pakkotyövoimaa tehtaillaan käyttänyt Gustav Krupp von Bohlen und Halbach todettiin henkisesti kyvyttömäksi oikeudenkäyntiin.
Nürnbergin oikeudenkäynti oli symbolisesti merkittävä päätös sodalle, vaikka moni natsien julmuuksien pääsyyllinen vältti tuomion.
Adolf Hitler sekä hänen tunnetuimmista apureistaan propagandaministeri Joseph Goebbels ja SS:n ja Gestapon johtaja Heinrich Himmler olivat tehneet itsemurhan väistämättömän tappion alla. Moni muu, kuten holokaustin toteuttamisen organisoinut Adolf Eichmann ja julmia lääketieteellisiä kokeita tehnyt Joseph Mengele, onnistui pakenemaan.
Johtavien natsien oikeudenkäynnin jälkeen Nürnbergissä järjestettiin vielä 12 muuta oikeudenkäyntiä korkea-arvoisia virkamiehiä, sotilaita, SS:n jäseniä, lääketieteellistä henkilöstöä ja teollisuusjohtajia vastaan. Kaikkiaan syytettyjä oli 199. Heistä 161 tuomittiin. 37 sai kuolemantuomion, mukaan lukien ensimmäisessä oikeudenkäynnissä tuomitut.
Ei ensimmäinen sotarikosoikeudenkäynti
Vaikka Nürnbergin oikeudenkäynti oli tuohon aikaan ainutlaatuinen, sen ajatukset eivät syntyneet tyhjiössä eikä sotarikosoikeudenkäynti ollut myöskään ensimmäinen, Koskenniemi toteaa.
Jo ensimmäisen maailmansodan päättyessä voittajavaltiot pyrkivät pääsemään eroon ajatuksesta, että sodan osapuolet armahdetaan rikoksista. Versailles'n rauhansopimuksessa vaadittiin, että hävinnyt Saksa luovuttaa rikoksista syytetyt liittoutuneille. Sotarikoksista syytettyjen joukossa oli keisari Vilhelm II.
Voittajavaltiot järjestivät Leipzigin oikeudenkäynteinä tunnetun sotarikosoikeudenkäyntien sarjan. Keisaria ei kuitenkaan saatu tuomiolle, eikä ketään muutakaan tuomittu.
Oikeudenkäynnit kuitenkin loivat pohjaa Nürnbergin tuleville oikeudenkäynneille.
"Yksilöt vastuussa teoistaan"
Merkittävää Nürnbergin oikeudenkäynnissä oli muun muassa sen ajatuksen hylkääminen, että sotarikoksiin voi syyllistyä vain valtio, eivät yksilöt.
Nürnbergissä myös todettiin, että käskyjen noudattaminen ei ole puolustus sille, että on tehnyt sotarikoksia.
Ajatus ei filosofisesti ole uusi, mutta oikeusjärjestelmän kannalta uudehko, Helsingin yliopiston professori Koskenniemi toteaa.
– Varmasti Nürnberg vaikutti siihen, ettei kukaan sotilas voi hyvässä uskossa sanoa, että teki sotarikoksen käskystä. Tämä on Nürnbergin tavoin todettu myös entisen Jugoslavian ja Ruandan sotarikostuomioistuimissa sekä kansainvälisessä rikostuomioistuimessa ICC:ssä.
Koskenniemi toisaalta huomauttaa, että ajatus yksilön vastuusta perustuu liberaaliin maailmankuvaan, jonka mukaan tapahtumat ovat yksilöiden aikaansaamia, ja siinä mielessä yksinkertaistavaan maailmankuva.
Esimerkiksi filosofi Hannah Arendtin käyttämä käsitys "pahuuden tavallisuudesta", kuvaus Adolf Eichmannista tavallisena ihmisenä, joka teki hirvittäviä tekoja, nostaa esiin yhteisön, Koskenniemi sanoo. Tavallisuuden korostaminen siirtää huomion yksilöstä kollektiiviin, jossa syntyy tavallisia ihmisiä, jotka mahdollistavat tällaisen.
Voittajien oikeudenkäynti
Nürnbergin tuomioistuimessa olivat mukana sodan voittaneet Yhdysvallat, Neuvostoliitto, Ranska ja Britannia. Kukin maa nimitti tuomarin ja syyttäjät, jotka vuorottelivat.
Myös oikeudenkäyntipaikka oli symbolisesti merkittävä: Kansallissosialistinen puolue järjesti siellä ennen sotaa näyttäviä puoluekokouksiaan, joista vuonna 1934 järjestetyn ohjaaja Leni Riefenstahl ikuisti mahtipontiseen propagandaelokuvaansa Tahdon riemuvoitto.
Helsingin yliopiston kansainvälisen oikeuden professori Koskenniemi pitää oikeudenkäyntiä tärkeänä spektaakkelina, jolla oli paitsi hyviä myös huonoja puolia.
Hyvä puoli oli viesti, ettei sodassa voi tehdä mitä tahansa. Huono puoli oli viesti, että voittaja voi tehdä mitä tahansa. Hän huomauttaa, että oikeudenkäynti oli myös poliittinen, voittajan oikeutta.
– Myös voittajat olivat tehneet rikoksia, ei vähiten Neuvostoliitto, Koskenniemi muistuttaa.
Saksassa seuraus oli, että 1950–1960-luvuilla Nürnbergin menettely tuomittiinkin voittajan sodankäynnin jatkamisena. 1960-luvulla asenteet alkoivat kuitenkin muuttua, kun käsitys hirmutekojen koko laajuudesta parani. Seuraavina vuosikymmeninä syntyi uusi käsite menneisyyden haltuunotosta ja siitä tuli keskeinen osa Länsi-Saksan identiteettiä, Koskenniemi selostaa.
– Saksasta on tullut esimerkillinen liberaali valtio siinä mielessä, että he muistavat jatkuvasti menneisyytensä ja ottavat sen vakavasti.
Kansainväliselle yhteisölle Nürnbergin oikeudenkäynti merkitsi sitä, että syntyi ajatus luoda pysyvä kansainvälinen rikostuomioistuin. Kylmä sota pysäytti pyrkimykset. Sen jälkeenkin Jugoslavian ja Ruandan sotarikokset tuomittiin väliaikaisissa tarkoitusta varten perustetuissa tuomioistuimissa.
Pysyvän tuomioistuimen perustamisessa kuitenkin edettiin ja Haagissa sijaitseva kansainvälinen rikostuomioistuin ICC aloitti toimintansa vuonna 2002. Koskenniemen mukaan tämä oli eräänlainen Nürnbergin oikeudenkäyntien päätepiste.
ICC:n peruskirja muistuttaa Nürnbergin vastaavaa
Nürnbergin oikeudenkäynnit toivat sotarikosten rinnalle rikokset ihmisyyttä vastaan ja viimein vuonna 2010 kansainvälisen rikostuomioistuimen ICC:n osapuolina olevat maat lisäsivät listalle hyökkäyssodan eli Nürnbergistä tutun rikokset rauhaa vastaan.
Nykyisin ICC:n peruskirja näyttää aika samalta kuin Nürnbergin peruskirja, Koskenniemi sanoo.
Koskenniemi itse on vastustanut poliittisena hyökkäyssodan ottamista mukaan sotien rikoksiin.
– Enemmistö on toista mieltä, professori toteaa.
Vaikka pysyvä kansainvälinen rikostuomioistuin saatiinkin viimein perustettua puoli vuosisataa Nürnbergissä syntyneen ajatuksen jälkeen, Koskenniemi ei pidä sitä millään muotoa täydellisenä.
Tuomioistuimessa eivät ole mukana johtavat sotilasmahdit Yhdysvallat, Kiina ja Venäjä, eikä myöskään Israel. Se on riippuvainen valtioiden tahdosta ja tähän mennessä tuomittua on saatu vain afrikkalaisia, yhteensä 15 kahdeksassa oikeudenkäynnissä. Afrikassa arvostelijat ovatkin nähneet ICC:n valkoisen miehen tuomioistuimena, jossa tuomitaan afrikkalaisia, Koskenniemi sanoo.
Kun ICC perustettiin YK:n aloitteesta, pyrittiin pääsemään eroon käytännöstä, jossa tuomioistuimen perustaa sodan voittaja ja tuomiolle joutuu häviäjä. Edelleenkin Koskenniemi pitää kuitenkin vaikeana kuvitella, että tuomiolle joutuisi voittajia.
Tuomioistuimella ei ole universaalia tuomiovaltaa eikä poliisivoimia, vaan se on riippuvainen valtioiden tahdosta.
Hän myös toteaa, että nykyisin eletään aivan erilaisessa maailmassa kuin tuomioistuinta perustettaessa 1990-luvulla. Tuolloin ICC:tä perustamassa olleet tahot olivat sitoutuneet Nürnbergin periaatteisiin, mutta 18 vuodessa ei ole juuri edetty.
Koskenniemen toteaa, että suuret toimijat täytyisi saada mukaan ja tuomioistuimelle riippumattomuus. Niin kauan kuin se on mukana vain pienissä kiistoissa, se näyttää puolueelliselta.
Koskenniemi haluaa kuitenkin olla myös hitusen optimisti. ICC ei tuonut rauhaa, mutta oli ehkä pisara meressä sotarikosten kitkemisessä.
– Pidempi historiallinen näkökulma täytyy pitää yllä. Ehkä tavoite toteutuu 80 tai sadan vuoden päästä.
Nürnbergissä tuomitut johtavat natsit:
Karl Dönitz – suuramiraali, jonka Hitler valitsi sodan lopulla seuraajakseen. Tuomittiin 10 vuoden vankeuteen.
Hans Frank – miehitetyn Puolan kenraalikuvernööri, liikanimi "Krakovan teurastaja". Hirtettiin 16.10.1946.
Wilhelm Frick – sisäministeri. Hirtettiin 16.10.1946.
Hans Fritzsche – propagandaministeriön radio-osaston johtaja. Vapautettiin syytteistä. Tuomittiin myöhemmin Saksassa 9 vuoden vankeuteen. Armahdettiin 1950.
Walther Funk – talousministeri. Tuomittiin elinkautiseen vankeuteen. Vapautettiin terveyssyistä 1957, kuoli 1959.
Hermann Göring – ilmailuministeri ja Luftwaffen komentaja. Tuomittiin kuolemaan. Teki itsemurhan.
Rudolf Hess – Hitlerin kakkosmies, natsipuolueen johtaja. Tuomittiin elinkautiseen vankeuteen. Kuoli vuonna 1987.
Alfred Jodl –Wehrmachtin pääesikunnan operaatiopäällikkö. Hirtettiin 16.10.1946.
Ernst Kaltenbrunner – natsi-Saksan turvallisuusjohtaja. Hirtettiin 16.10.1946.
Wilhelm Keitel – pääesikunnan komentaja. Hirtettiin 16.10.1946.
Konstantin von Neurath – ulkoministeri, myöhemmin Böömin ja Määrin valtakunnanprotektori. Tuomittiin 9 vuoden vankeuteen. Vapautettiin terveyssyistä 1954, kuoli 1956.
Franz von Papen – varakansleri, suurlähettiläs. Vapautettiin syytteistä.
Erich Raeder – laivaston komentaja. Tuomittiin elinkautiseen vankeuteen. Vapautettiin terveyssyistä 1955. Kuoli 1960.
Joachim von Ribbentrop – ulkoministeri. Hirtettiin 16.10.1946.
Alfred Rosenberg – kansallissosialistien ideologi, itäisten miehitysalueiden ministeri. Hirtettiin 16.10.1946.
Fritz Sauckel – vastasi pakkotyövoiman hankinnasta. Hirtettiin 16.10.1946.
Hjalmar Schacht – Saksan keskuspankin johtaja ja rahaministeri ennen sotaa. Vapautettiin, tuomittiin myöhemmin Saksassa 8 vuoden vankeuteen. Vapautettiin 1950.
Baldur von Schirach – nuorisojärjestö Hitler Jugendin johtaja. Tuomittiin 20 vuoden vankeuteen.
Arthur Seyss-Inquart – kansleri Itävallassa, valtakunnankomissaari Hollannissa. Hirtettiin 16.10.1946.
Albert Speer – natsi-Saksan pääarkkitehti, varusteluministeri. Tuomittiin 20 vuoden vankeuteen.
Julius Streicher – antisemitistisen Der Stürmer -lehden julkaisija. Hirtettiin 16.10.1946.
Korjattu 21.11.2020 klo 12.33: Martti Koskenniemi on kansainvälisen oikeuden professori, ei oikeustieteen, kuten jutussa alun perin luki.
Korjattu 21.11.2020 klo 16.57: Gustav Krupp von Bohlen und Halbachin sukunimen oikea kirjoitusasu.
Lue myös:
Kirjeenvaihtajan analyysi: Suomi saa osansa, kun Venäjä tulkitsee historiaa omiin tarkoituksiinsa